torstai 30. lokakuuta 2014

Sairastelua ja äidinvaistoa.

Meillä sairastetaan. Taas, edelleen? Miten sen voi oikein sanoa, kun sairastelemattomia päiviä välissä on vain muutamia satunnaisia silloin tällöin. Alan jo kyllästymään tähän jatkuvaan sairaalassa ja terkkarissa ravaamiseen, uusiin lääkäreihin, hoitajiin, uusiin lääkkeisiin, kokeiluihin, kiputiloihin, kuumeiluihin.. huoh. 

Perjantaina tosiaan käytiin lääkärissä (terkkarissa) pelossa saada uusi antibiootti. Lääkäri ei meinannut sitä kirjoittaa, eikä oltu varmoja oltaisko haluttukaan, mutta arvasin, ettei muu auta. Valitettavasti olin taas oikeassa. Viikonloppu meni tosiaan miten meni, kipulääkkeillä ja puuduttavilla korvatipoilla poika sai jotenkuten nukuttua, mutta päivät olivat silti kitisemistä ja korvan hieromista. Eilen käytiin uudestaan terveyskeskuksessa. Nyt kummatkin korvat olivat tosi tulehtuneita (perjantaina vain toinen) ja sen lisäksi myös toinen korvakäytävä. Nyt saatiin sitten lääkkeitä, oikein roppakaupalla.


Kasperin aamulääkkeet. Laskin kahteen kertaan, että laitoinko vahingossa jotain lääkettä useampaan ruiskuun. No en, oli se totta, tältä meidän sairastaminen näyttää tällä kertaa.

 No, tämähän tietenkin tarkoittaa muutakin kuin "mahtavaa paranemisprosessia". Sen sijaan että hyppisin ilosta pian paranevan lapsen vuoksi, ahdistun jo valmiiksi antibiootin ja kipulääkkeiden tuomista "tuskista". Vatsahan on nyt mennyt aivan sekaisin, ja kotoota pois lähteminen on vaikeaa ja EI-TODELLAKAAN-KANNATTAVAA. Olen nyt pessyt pyykkiä oikein urakalla, ja juuri laitoin sitterin haisevat pehmusteet kolmatta kertaa pesuun tämän kahden päivän aikana, oikein loistofiilis.  

Tuli taas mieleen tuo äidinvaisto-asia. Miten sitä niin hyvin tunteekaan oman lapsensa? Voin tasan tarkkaan sanoa milloin hänellä on korvat tulehtuneet tai milloin muuten vain kipeä, ja aina olen tähän mennessä ollut oikeassa. Lapseni ei itke, ellei ole ollut tuntikausia syömättä tai kipeä. Ja kipeänäkin itku on tietynlaista. Ja vielä erilaista eri paikkojen ollessa kipeä. Yritin perjantaina siis sanoa lääkärille että MINÄ tiedä - mutta enhän minä voi tietää. Olen VAIN äiti, jolla ei ole lääkärin pätevyyttä. Eikä minulla silloin ole oikeutta sanoa tietäväni, vaikka sisimmässä tiedän - lähes joka kerta.

Helmikuussa, Kasperin ollessa noin 2,5kk oli toinen kerta Kasperin syntymän lisäksi, jolloin onneksi uskoin äidinvaistoon. En tarkkaan muista mitä aluksi tapahtui, mutta olimme kotona. Huomasin, ettei Kasper hengitä normaalisti. Laitoin hänet sitteriin, ja hän veti itseään todella voimakkaasti jäykäksi. Silloin soitin ambulanssin.

Ambulanssimiehet tulivat eivätkä paljon hätäilleet. Yllätyksekseni he eivät mittailleet mitään, totesivat vain että joo, lähdetään tarkistukseen. Puin Kasperin nopeasti ja pakkasin äkkiä sairaalakamat, olin varma että tästä tuleekin pidempi reissu, päästäänköhän enää koskaan yhdessä kotiin. Lanssarit naureskelivat, että "tuoreet äidit monesti luulevat, ettei lapsi hengitä kunnolla". Silloin pelkästin tosissaan kuolemaa.


Lastenpäivystyksessä pääsimme eristyshuoneeseen ja jäimme odottamaan "hoitajaa joka kohta tulee teitä katsomaan". Seurailin pojan hengittämistä, joka oli vaivalloista ja harvaa. Hoitaja tuli noin 15minuutin päästä ja laittoi piuhoja poikaan kiinni. Nopeasti hän totesi, että siirrytäämpäs ensiapuhuoneeseen. Silloin tajusin, että tässä on nyt jotain muutakin. Poika hengitteli harvakseltaan, huonosti. Lopulta saturaatio alkoi putoilemaan ja hengitystaajuus laski vaarallisen alas. Hän sai lisähappea, jolla saturaatio saatiin hyväksi, mutta hengityskertojen määrä/minuutti laski koko ajan. Lopulta poika vietiin kiireellisesti keskoskaapissa lastenklinikalle. Siellä huoneen valtasi hoitajat, lääkärit.. Joku huuteli neurologia paikalle, toinen anestesialääkäriä.. Siis MITÄ? Anestesialääkäri? Istuin yksin nurkassa kyynel silmässä. En kyennyt liikkumaan siitä mihinkään. Lääkärit ja hoitajat piirittivät poikani sängyn, yritin olla pois tieltä mutta samalla kurkkia aina väleistä mitä siellä tapahtuu. Sitten lääkäri huusi hoitajalla, että tilatkaan äkkiä hissi valmiiksi ja soittakaa teholle, lähdetään nyt! Olin niin yksin.

Pimeys. Pitkä pimeys. Jos oisin kyennyt sanomaan siinä tilanteessa mitään, olisin huutanut kovaan ääneen "MITÄ HITTOA TÄÄLLÄ TAPAHTUU!". Mutta en voinut. Yritin juosta hoitajien ja lääkärien perässä, mutta minut pysäytettiin käytävällä; "älä mene mukaan". He kyllä soittavat osastolle sitten kun voit mennä katsomaan Kasperia". Sitten muistini pimenee. Minut valtasi tunne siitä, etten ehkä koskaan näe poikaani enää. Päättyykö tiemme tähän? Ei tämän näin pitänyt mennä.

Vajaa tunnin päästä teho-osaston hoitaja soitti osastolle, että voin mennä katsomaan Kasperia. Poika oli laitettu hengityskoneeseen, eikä kukaan vielä tiennyt syytä. Teho-osastolla meni viikko, kolmen ensimmäisen päivän jälkeen he yrittivät ottaa hengityskonetta pois, koska näytti että poika hengitteli koneeseen hyvin itse. Hengitys kuitenkin muuttui taas todella huonoksi, ja he joutuivat laittamaan koneen kiireisesti kiinni. Tällöin lääkärille meinasi tulla hätä, hengitysputki ei meinannut enää mennä paikoilleen kun hengitystiet olivat niin turvonneet. Henkitorvi-avanne oli todella lähellä (mikä on samalla minun pahin pelkoni) mutta pieni putki oli juuri ja juuri saatu laitettua paikalleen.


Viikon kuluttua poika pääsi osastolle ja siellä virkosi kahdessa päivässä kotiutuskuntoon. Laryngiitti oli pääepäily, mutta koko prosessi jäi silti vähän avoimeksi. Mikä tukki hengitystiet niin pahasti? Eniten jäi ketuttamaan lanssarien asenne (laitoin toki palautetta jälkikäteen), koska meillä oli oikeasti hätä. Ymmärrän, että moni äiti, varsinkin pienen vauvan äiti, panikoi turhaan. Mutta mitäs sitten silloin, kun on oikeasti kiire? Tämä keissi olisi voinut päättyä huonomminkin. Paljonkin huonommin. Onneksi poika sinnitteli taas, ja on siitä lähtien sinnitellyt kaikki sairastamiset.

Näönkäytön kuntoutusohjaaja kävi maanantaina. Käynti oli todella antoisa ja lisää vinkkejä tuli paljon. Hän lupasi toimittaa minulle kaikki lausunnot, joita tarvitsen tulevia papereita varten; invalupa, vammaistuki, kuntoutushakemus, sopeutumisvalmennuskurssi ja ajoneuvoverohelpotus. Käynnin jälkeen olinkin reipas ja täytin kaikki hakemukset kerralla valmiiksi; eipä tarvitse sitten ressailla niitä erikseen myöhemmin. Kuntoutusohjaajan kanssa käytiin myös läpi Kasperin muita aisteja tukevia leikkejä ja toimintatapoja. Hänkään ei saanut poikaa reagoimaan millekään näön kanssa, eli myöskään kirkkaat värit/valot eivät saaneet poikaa kohdistamaan katsetta. Täydellinen sokeus on siis enemmän ja enemmän mahdollinen, vaikkakaan kirkkaan valon näkemisen toivosta ei kuitenkaan saa luopua. Käynti oli siis antoisa, mutta kuitenkin aika raskas. Asiat kuitenkin etenevät, mikä on hyvä ja tärkeintä. Ehkä joku päivä saan olla miettimättä ainaisia papereita, selvityksiä ja valituksia. 


Tässä yhteiskunnassa se vain on vaikeaa ja siis lähes täysin mahdotonta.
Nyt jatkan iloisen pojan leikittämistä. Lääkkeet onneksi tepsivät.

2 kommenttia:

  1. Hei, olen nyt blogiasi useaan kertaan lukenut uudestaan ja uudestaan ihan tippa silmässä! Niin monia itsellekin tuttuja ajatuksia ja tunteita, ja silti myös uusia - kuten ajatukset näkövammaisen lapsen vanhemmuudesta.. Omalla pikkuruisellanihan on cp-vamma ja kuulovamma, joten sinällään aistipuolen vammaisuus on "tuttua" jos näin voi edes sanoa..

    Kirjoitan myös blogia osoitteessa http://www.meriannen.com, ja halusin kysyä että haluatko että lisään blogisi tuonne erityislasten vanhempien listaukseen? Ymmärrän kyllä, jos haluat pitää blogisi vielä "tuntemattomampana" eikä yleisessä jaossa.. You know.

    Oletko muuten Facebookissa erityislasten tukiryhmissä?

    Voimia - toivon niin lujaa, että teidän arki helpottuisi ja sairastelu vähenisi <3 VOIMAHALEJA!

    VastaaPoista
  2. Hei ja kiitos kommentista! Olenkin vieraillut blogissasi jo useasti aiemminkin. Saa blogin lisätä listaan. Ollaan me useissa ryhmissä (samoissakin sun kanssa), mutta aina on vähän hankalaa kun on niin paljon diagnooseja, niin löytää ne fiksut ja oikeat kanavat purkaa asioissa. Yhdessä sitä ja toisessa sitten toista :)

    VastaaPoista