Vierailijakynä: lapsettomuus koskettaa

Useampi tutuistani ja ystävistäni kärsii tai on kärsinyt lapsettomuudesta. Lapsettomuudella tarkoitetaan sitä, että yrityksestä huolimatta raskaus ei ole alkanut vuoden kuluessa säännöllisistä yrityksistä huolimatta (Terveyskirjasto). Lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella monia ihmisiä, niin myös ystävieni kautta omaa arkeani ja ajatuksiani. En voisi toivoa enemmän sitä, että ystäväni saisi pienen nyytin syliinsä vielä jonain päivänä, kaiken sen yrittämisen, surun ja tuskan jälkeen. Halusin antaa myös heille äänen, ketä tämä asia vahvasti koskettaa. Seuraavaksi vuoron sai kaksi vahvaa ja upeaa naista, joita lapsettomuus koskettaa läheisesti. ❤️❤️

" Lapsettomuus.

Siitä puhutaan aivan liian vähän siihen nähden, että joka viides siitä kärsii jollakin tapaa.

Haluan itse puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kantaa omalta osaltani korttani kekoon lapsettomuudesta. Surullisimmalta tuntuu se, ettei meissä kummassakaan ole mitään vikaa.

Itselle jokainen kierto ja sen kulku on itsestäänselvyys. Vaikkei mitään pidä pitää itsestäänselvyytenä, niin tätä pidän. Menkat tuo mukanaan epätoivon, itkun ja ahdistuksen. Silloin on vain mentävä eteenpäin ja pysyttävä vahvana. Menkkojen loputtua alan kytätä ovulaatiota ja odotan päivä toisensa jälkeen sitä hymynaamaa digitestissä. Bongaan oviksen ja toivon, rukoilen ja satsaan kaiken toivon ja uskon rippeet niihin muutamaan hedelmälliseen päivään. Jospa nyt?

Siitä alkaa odotus. Jokainen mahdollinen nipistys, mielialan muutos on merkki raskaudesta. Vai onko? Pidän toivoa yllä, vaikka tunnistan tulevat kuukautiset jo kaukaa, josko kuitenkin olisin raskaana. Ei, ei tässäkään kuussa. Miksi olisin? Ja taas kaikki alkaa uudestaan.

Voitko kuvitella kuinka raskasta on kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen kokea epäonnistumista? Jaksaisitko itse? Usein kuulenkin seuraavat: ”Älä stressaa, niin kyllä se sieltä tulee! ”, ”päätä, että nyt ei ole hyvä ajankohta ja pam pulla uunissa”, ”kyllä se tulee, kun lakkaatte odottamasta ja luovutatte asian suhteen”, "silloin se tuleen, kun vähiten odottaa”, ”kokeille greippimehua, pellavansiemenöljyä, maca-jauhetta, jalat ylös, punkkua, kai syöt foolihappoa ja raskausajan vitamiineja!!”

V”#¤% KYLLÄ. Kaikki on kokeiltu jo moneen kertaan.

”No ootko kokeillut ovulaatio tikkuja?”

OOTKO TOSISSAS, olen.

Ja ei, en ole ostanut ensimmäistäkään marketin halppis tikkua, josta saa kysellä tulkinta apua vauva2020 ryhmässä tai naistenhuoneella. Olen sijoittanut clearbluen digitesteihin sen takia, että tulkinta olisi mahdollisimman selkeä. Joko ympyrä tai hymynaama.

Korvaani usein sävähtää lauseet ”koska te teette lapsia? Me voitas tehdä pikkuveli tälle meidän Petterillemme!” yms. EI, lapsia ei tehdä. Tai no, meidän tilanteessamme tehdään. Nimittäin rahalla, kyynelillä, tunteilla. Kuukaudesta toiseen epäonnistumisia.  Tästä touhusta on kaukana vauvan tekemisen onni, ilo ja rakkaus. Mutta oikeasti niitä ei pitäisi tehdä, vaan saada.

On niin väärin, että kuka tahansa voi tulla raskaaksi tahtomattaan (alkoholistit, narkkarit, teinit).

Vaikka ei olisi valmis, ei haluaisi eikä kykenisi mitenkään päin olemaan äiti sille pienelle ihmeelle.

Lapsi syntyy ja otetaan huostaan, PROBLEM SOLVED.

Kun taas ihminen, joka on vuosia halunnut lasta, kokenut menetyksiä, epäonnistumisia kuukaudesta toiseen ja on tehnyt kaikkensa saadakseen kokea äitiyden ilon ja onnen, niin ei. 

Minä lukeudun tuohon jälkimmäiseen.

Huomaan, että raskausuutisten tullessa mieleni on vallannut hirviö ja monsteri. Tahtomattani ajattelen: miten joku muu on etuoikeutettu tulemaan vanhemmaksi ja minä en? Mitä on tehnyt elämässä niin väärin, ettei saa sitä valtavan söpöä vauvamasua?

Sisimmissäni olen aidosti onnellinen toisten vauva uutisista ja haluan heille hyvää, varsinkin lähimmäisilleni. Mutta päällinen puoli ajattelee asiat hirviömäisesti.

Vuosia lasta yrittäneen on todella vaikea ottaa ensimmäinen askel hoitoihin.

Itse pyörittelin asiaa pitkään, kunnes kierto venähti liian pitkäksi. Surun murtamana jälleen tein negatiivisen raskaustestin. Oli iso kynnys ylitettäväksi. Tutkin paljon asiaa, kuinka tehdä aloite. Kas kummaa itkukurkussa soitin terveysasemalle ja kerroin, että ummikkona liikenteessä kuinka toimia. Saimmekin hyvin nopeasti ajan perustutkimuksiin, joissa kartoitettiin tilanne ja pääsymme hoitoihin. Lääkäri ei nähnyt syytä miksi lähetteemme hylättäisiin. Alkoi piinaavat ajat. Odottelimme kutsua naistenklinikalle lisääntymislääketieteen yksikköön, joissa tehtäisiin hoitosopimus ja asiat alkaisivat selviämään. Tässä vaiheessa ajattelin salaa mielessäni "nyt kun on tämä askel takana, jospa se tärppäisi. Niin kuin monelle on käynyt." No, eipä tärpännyt ei.

Aika klinikalle tuli todella nopeasti. Ja pääsimme ensimmäiselle käynnille.

Hatarat muistikuvat alkupolusta, mutta aloitimme kevyillä hoidoilla, suun kautta otettavilla pillereillä. Kutsuimme niitä monsteripillereiksi, ihan syystä. Pistivät pääkoppaa, parisuhdetta sekä omaa jaksamista koetukselle. Hoitomuoto oli ovulaatioinduktio ja inseminaatio.  Odotimme kuin kuuta nousevaa, että ovulaatio osuisi arkipäivälle, jotta pääsisimme inseminaatioon poliklinikalle. Tätä kesti puoli vuotta, ja joka ainoa kerta ovulaatio osui viikonlopulle. Tällöin luonnollisestikaan inseminaatiota ei voitu tehdä, kun poliklinikka ei ollut viikonloppuisin auki. Välikierrot, ilman lääkkeitä tähän päälle. Jälleen käynti naistenklinikalle ja uusia suunnitelmia hiomaan.

Seuraavaksi askel oli ovulaatioinduktio ja inseminaatio pistoshoidoilla.

Meidän kohdallamme päätettiin, että tehdään ihan Max. 2 inssiä (inseminaatio) ja siirrytään eteenpäin. Ei tärppiä. Kierto sekaisin, lähemmäs 50päivää kuukautiskierto. Odoteltiin kuukautisia, ei kuulunut. Terolutit aloitettiin vuodon käynnistykseen. Siltä istumalta IVF jonoon odottelemaan. 

Jonot olivat pitkät, tuli kesä ja viestiä että lisääntymislääketiedeyksikkö muuttaa, joka tarkoitti jonojen pitenemistä entisestään. Syyskuu koitti ja IVF hoidot alkoivat. Itsensä pistäminen tuntui ajatuksena kammottavalta. Itkua päivästä toiseen miksi meidän arkemme on pistoksia ja lapsen saanti on niin helvetin vaikeaa. Mieli turtuu ja taas vahva muuri iskee päälle.

Tähän on totuttu, tätä on meidän elämäämme. Pitkä ja kivinen polku monen asian suhteen. 

Voi kun syli joku päivä vielä täyttyisi. "

-       10v lapsi haavetta

"Olen niin etuoikeutettu, kun lopultakin sain lapsen.

Vuosi 1998. Olin 16-vuotias. Halusin lasta ja sanoin äidille kotoa muuttaessani että oon ihan tosissani. Helmikuussa 2000 lääkäri sanoi että tuskin tulet saamaan lasta luomuna ikinä. Sulla on endometrioosi ja tää näyttäisi olevan aika ärhäkkä.

Vuodet vieri ja lapsenkaipuu oli suuri. Silloisella poikaystävälläni oli tytär joka muutti luoksemme asumaan vuonna 2006, 4-vuotiaana. Tytön äiti huiteli missä huvittaa ja lapsi oli väsynyt ja huonotuulinen äidin luota tullessaan. Olin varsin onnellinen että sain olla pienen ihmisen kasvussa mukana joka toinen viikko. Mutta kaipasin silti omaa lasta. Se parisuhdekin kariutui lopulta. Onneksi, sittenkin.

Kateellisena katsoin kavereita, niiden lapsia ja raskausvatsoja. 2008 syntyi mun kummipoika. Se oli kaverilleni jo toinen lapsi. Mietin et miks elämä on niin epäreilua että muut on ehtineet saada jo useamman lapsen ja mä vasta löysin elämäni miehen jonka kanssa voisin sitä yrittää. Katsoin pientä ihmettä joka nukkui tyytyväisenä meidän sohvalla. Mun kummipoika. Ihmeellisin pieni ihminen.

2010 alkupuolella mietin että miksi kummipoikani äiti välttelee mun näkemistä ja ei juuri soiteltukaan. Yhtenä päivänä pitkän tauon jälkeen ystäväni ilmestyi oven taa itkien ja kertoi olevansa taas raskaana. Itkien että ei ole reilua että hän saa lapsia vähän väliä ja meille ei suoda edes yhtä.

Mietin pitkään että olinko ollut niin kamala ystäviäni kohtaan että he eivät enää uskaltaneet kertoa mulle mitään vauvoista. Tavallaan olin. Se pysäytti.

Itkettiin yhdessä ja kerroin silti olevani onnellinen niiden ystävien ja sukulaisten puolesta jotka voivat saada lapsia. Mutta en osannut enkä enää halunnukaan piilotella omaa pahaa oloani. Ystävät on siinä, eikä ne lähde mihinkään vaikka mulla olisikin paha mieli.

Kummipoikani sai pienen sisaren elokuussa. 20.8.2010. Meillä oli ivf-hoito menossa ja pumppasin kaikenlaista hormonia kroppaani sisäisesti ja ulkoisesti. Päätin aamulla 21.8.2010 että menisin katsomaan ystäväni vauvaa. Sitä ennen tein positiivisen raskaustestin. En unohda sitä koskaan.

Nyt se positiivisen testin tulos meni kouluun. Mun pieni ivf-ihme. Joka päivä mietin et millaista mun elämä ois ilman poikaani. Joka päivä tunnen oloni etuoikeutetuksi. Jokainen päivä alkaa halauksella ja päättyy sanoihin rakastan sinua.

Miltei jokainen päivä ajattelen naisia tai miehiä jotka ei voi saada omaa lasta tai se on vaikeeta. Miltei jokainen päivä odotan että joku sanoisi että alkioiden adoptoiminen olisi sallittua Suomessa. Voisin auttaa kahdella pakasteessa olevalla alkiolla jonkun lapsettomuudesta kärsivän tuskaa. Antaa toivoa.

Mä haluisin et jokainen voisi tuntea sen onnellisuuden joka oman lapsen syntymästä ja elämästä saa.”

- Onnellinen

(teksti julkaistu alunperin Huono äiti-sivustolla 8/2018)

Nämä kaksi tarinaa ovat myös minulle merkityksellisiä, sillä niiden takaa löytyy kaksi merkityksellistä ihmistä. Kaksi ihmistä, joiden elämään itse toivon vain pelkkää hyvää ja jotka joka päivä lämmöllään, rakkaudellaan ja hyväsydämisyydellään ovat ajatuksissani. Lapsettomuudesta puhutaan ihan liian vähän, vaikka se koskettaa aivan liian montaa meistä erilaisissa tilanteissa olevista.