maanantai 30. toukokuuta 2016

Avun hakemisen (ja hyväksymisen) vaikeus

Olen tässä viimekuukausina miettinyt paljonkin kodin ulkopuolisen avun vastaanottamista. Ennen lapsia olin niin pärjäävä ja omatoiminen, jota olen toki nytkin. Tämä elämäntilanne, joka tässä käsillä on, on vain aiheuttanut sen, ettei yksin pärjää. On pala palalta pitänyt hyväksyä se, että kotona on myös ulkopuolista apua. Se ei ole omasta huonoudesta kiinni, vaan siitä, että tilanne on vain mahdottoman vaikea. Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Jokainen, joka ottaa apua vastaan, miettii aina paljon ennenkuin hyväksyy tilanteen, ihan varmasti. En tiedä montaakaan ihmistä joka on tilanteessa kuin tilanteessa hyväksymässä ulkopuolisen mukaan elämään. Se on rankka prosessi itsensä kanssa. Kun Kasper syntyi, en uskonut, että tulemme tarvitsemaan niin paljon apua. Eihän sitä kukaan ymmärrä eikä usko, miten paljon toisen vammaisuus tai sairastaminen voi vaikuttaa elämään. Katselin juuri tuossa pariasataa paperia kansioon järjestellessäni vanhoja päätöksiä, joihin on päätös päätökseltä lisätty tuntimääriä ja ulkopuolista apua. Aluksi se tuntui pirun vaikealta, onko tosissaan niin etten pärjää yksin? Ei ollut kyse pärjäämisestä, tai toisaalta joo. Mutta oli kyse siitä, että yksin ei moista työmäärää ja -taakkaa ole kenenkään tarkoitus jaksaa.

Eikä kukaan jaksaisikaan.

Monesti erilaisissa sosiaalisen median keskusteluryhmissä tulee kohdanneeksi niitä vanhempia, jotka nostavat itseään jalustalle sen vuoksi, että ovat hoitaneet kaiken aina itse ja yksin. Tietyllä tavalla kuuluin niihin aiemmin itsekin, olin hyvin ylpeä siitä miten pyöritin kaikkea yksin. Nykyään tuntuu, että luen kirjoituksia säälien. En tiedä, mikä siinä on niin hienoa ylistää itseään, jos on viimeiset kolme vuotta hoitanut kaiken yksin, ilman että lapsi on ollut kertaakaan poissa kotoa. Tai ettei käytä lakisääteisiä vapaita, kun ei vain halua ottaa apua vastaan. Tokikaan avun saaminen ei ole aina niin taattua, vaikka voisi luulla. TIlanteessa, jossa apua kuitenkin saisi, on mielestäni tyhmää jättää se käyttämättä. Me vanhemmat, ihan tavislastenkin vanhemmat tarvitsemme joskus lepoa ja hengähdystaukoa. Kun lapsi sairastaa tai on vuorokauden ympäri valvottava, sitä lepoa ja taukoa vain tarvitsee enemmän. Eihän kukaan töissäkään vietä 24h vuorokaudessa, 7 päivää viikossa.

Aluksi kun apua lähti hakemaan, oli käytävä pitkä prosessi omassa päässä. Onko nyt tosiaan niin, että tarvitsemme kotiin lisäkäsiä. Onko tosissaan niin, että lapsi tarvitsee niin suurta valvontaa ja hoivaa, että minun pystyminen ei riitä kattamaan sitä? Tässä samassa ajatuksessa kamppailee satoja muitakin äitejä ja isiä, ihan vaikka perheessä olisi kaksikin vanhempaa. Ja kun niitä on vain yksi, on aika sitäkin rajallisempaa. Avun hakeminen on muutenkin prosessi kaikkine paperitöineen ja päätöksen odotteluineen, että siinä menee jo iso osa jaksamisesta. Kun apua sitten saa, niin miksi sitä on silti niin vaikea ottaa vastaan?

Meille on ehdotettu useita kuukausia mahdollisuutta saada yöhoitoa kotiin. En ole sitä vielä missään vaiheessa halunnut, koska olen kokenut, että pärjätään yöt ihan hyvin kotona kolmisteen. Kasper nukkuu, tai vaikka ei nukkuisikaan, hän viihtyy pääosin yksin sängyssään. Nyt lähiviikkoina Kasper on kuitenkin ruvennut saamaan kauhukohtauksia öisin, viime yönä niitä tuli 8 tai 9 kertaa, ja samalla heräsi koko talo. Siskon unikin kärsii, kun toinen heräilee huutamaan sydän syrjällään. Kasper on myös alkanut kierittämään maitopumpun letkuja ympärilleen ja availemaan avannelevyjä itse, jos kukaan ei ole hänen kanssaan aamuyöstä hereillä. Viimepäivinä on tuntunut, että väsymys saa vallan. Tänään soitin vihdoin ja pyysin yöhoitoapua, ja sitä luvattiin järjestää. Tuntui niin helpottuneelta, vaikka taas lähtee päässä rullaamaan oma prosessinsa. 

Onko tilanne tosiaan niin vaikea, että me tarvitsemme apua myös yöllä?

Itketti, suretti mutta silti helpotti.

Kaiken tämän prosessoinnin keskellä olen yrittänyt kertoa itselleni, että vika ei ole minussa. Vika ei ole siinä, miten toimin tai mitä jaksan, vaan siinä, ettei kenellekään ole tarkoitettu tällaista työmäärää kannettavaksi ja tehtäväksi. Jokaisen meistä pitää nukkua yöllä, jotta jaksaa tehdä töitä päivällä. Jokaisella meistä pitää olla vapaa-aikaa, ja jos sitä ei muuten järjesty, silloin siihen pitää saada apua. Sellaiset hetket, jotka ensimmäisen lapsen kanssa menivät vielä vapaasta (mm.päiväunet) ovat nykyään täynnä työtä mm. 17-kertaa vuorokaudessa toteutettava lääkehoito ja 18h vuorokaudessa maitoletkutus, että päiväuniaikaankaan ei voi nukkua tai levätä. Kun perheessä ei ole toista aikuista tai montaa henkilöä, joka voisi lasta ottaa hoitoon edes hetkeksi, ei pienikään vapaa ole mahdollista ilman hoitajaa. 

Meille on suotu maailman ihanimmat hoitajat <3

Olen yrittänyt sulatella asiaa, vaikka se tuntuu vieläkin vaikealta. Ajatus siitä, että meillä tulee olemaan ulkopuolista apua varmasti vielä pitkään, on raskas. Tieto siitä, että meidän arki on tällaista, on omalla tapaa uuvuttava. Sellaista, mitä "normaalisti" on, ei varmasti ole näkyvissä, toki sana "normaali" on muutenkin aika utopistinen. Siinä on kuitenkin paljon työtä ja paljon hyväksymistä ajatella, että apu ei ole vain tilapäistä. Toki avun tarve ja määrä varmasti tulevat vaihtelemaan, mutta ainakin nyt tilanne on tämä. Opettelen olemaan hyvillä mielin siitä, että apua on saatavilla ja sitä todella saa kun sitä tarvitsee. 

Välillä tuntuu, että sellaiset henkilöt jotka saavat apua, ovat myös valmiita sitä antamaan. Ehkä se opettaa tietynlaista nöyryyttä ja sitä, että kaikki ovat tietyllä tapaa heikkoja vaikeilla hetkillä. Vahvoja, mutta silti niin heikkoja. Kun saa apua, osaa arvostaa myös sen antamista. Itse yritän rohkaista ihmisiä pyytämään apua ja varsinkin ottamaan sitä vastaan, mutta monet ovat vielä prosessin alkupäässä, kun itse on jo hieman edennyt. Mutta kukin meistä tavallaan. Avun vastaanottaminen ei ole ihmisyyden heikkoutta, vaan juuri sitä vahvuutta. Vahvuutta ymmärtää, että kaikki ei ole omissa käsissä. Vahvuutta ymmärtää, että avun vastaanottaminen saa henkilön jaksamaan paremmin, jolloin koko perhe voi paremmin. Vahvuutta jaksaa ihmisten idioottimaisia kommentteja ja toteamuksia, että "en minä ainakaan koskaan tarvitse apua". Vahvutta ymmärtää, että oma jaksaminen on yhtä kuin lasten jaksaminen.

Vahvuutta uskaltaa, luottaa ja ymmärtää. 

Ihan meille kaikille.

Juuri nyt olen todella, todella väsynyt. Mutta jo tieto siitä, että tilanne tulee helpottamaan,  auttaa jaksamaan eteenpäin.

11 kommenttia:

  1. Viisaita mietteitä, hyvä että olet päässyt prosessissasi näin pitkälle, avun vastaanottaminen ei ole heikkoutta vaan viisautta ja kuten sanoit sinun jaksaminen on perheen jaksamista. Itsellä se vieraan ihmisen läsnäolo kotona ja arjessa helpottui kun löytyi sopiva henkilö. Valitettavasti sitä ennen oli niitä sopkimattomampia työntekijöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on, henkilökemiat ja turvallisuus on iso juttu! :)

      Poista
  2. Pystyn kovin hyvin samaistumaan tilanteeseesi kun olen itse samankaltaisessa elänyt ja ollut ja samoja ajatuksia pyöritellyt. Tosi hienoa, että teille on löytynyt oikeanlaista tukea ja apua arkeen. Olen samaa mieltä siitä, että avun vastaanottaminen on tärkeää!
    Minun poikani kohdalla ongelmaksi muodostui se, että oikeanlaista apua oli vaikea löytää. Kaupunki tarjosi vain yhtä tilapäishoitopaikkavaihtoehtoa, joka oli ensinnäkin ankea ja myös sopimaton (ei yövalvontaa, ei sairaalasänkyä yms. pojalleni tarpeellista). Ei siis ole itsestäänselvyys, että oikeanlainen apu ja tuki aina löytyy. Kuitenkin se on kamalan olennaista, sillä avun pyytäminen ja hyväksyminen on, kuten kirjoitit, jo sisällään iso psyykkinen prosessi, ja kun siihen päälle vielä joutuisi vastaanottamaan sellaista apua, josta kokee, että lapsi ei ole turvassa / hänellä ei ole hyvä olla, niin ei yhtäälö välttämättä ole kovin hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, palveluja on ehkä mahdollisuutta saada mutta muoto ei aina ole sopivaa tai henkilöt oikeat, se tekeekin asiasta kovin haastavaa. Tsemppiä myös sinne :)

      Poista
  3. Löysin aivan hetki sitten blogisi. Olet sanoinkuvaamattoman upea,vahva äiti lapsillesi! Paras mahdollinen. Hienoa, että saatte myös yöaikaan apua. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin kaikkea. Jään lukijaksi ehdottomasti. Lähetän voimia ja valoa jokaiseen päivään!!

    VastaaPoista
  4. Kiitos ihanasta tekstistä. Meitä on kaksi aikuista jakamassa arkea ja silti usein on paukut vähissä. Kun kotiin saapuu apua, silloin luopuu omasta tilastaan, omasta yksityisyydestään ja se on myös asia jota pitää käsitellä. Ihanaa kesää koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin se on, että kuka tahansa väsyy paineen keskellä. Hyvää kesää myös sinne! :)

      Poista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista