Eilen oli taas hurjan jännittävä päivä, kun minillä oli edessä taas nukutus, jossa asennettiin hänen elämänsä ensimmäinen keskuslaskimoportti, infuusioportti eli PAC. Tämä portti on meille nyt ihan uusi tuttavuus ja opettelemme "elämään sen kanssa", vaikka tottuneimmat käyttäjät saattavatkin ihmetellä, mitä se nyt sitten oikein muuttaa siinä elämässä.
Parhaimmillaan ei oikein mitään.
Eilinen leikkauspäivän aamu sujui oikein mukavasti, olimme sairaalalla jo seitsemän jälkeen tavanomaisesti ravinnotta ja hyvin pestyinä ja puunattuina. Osastolla Kasper sai aika nopeasti esilääkkeen, vaikka uusien lukkoruiskujen vuoksi hieman kesti - välikappaleita ei meinannut löytyä (tässä vaiheessa moni enlock-ruiskuja käyttävä naurahtaa, tuttua!). Me käytetään kotona niitä liloja Enlock-ruiskuja suoraan, joten välikappaleita ei meilläkään sattunut olemaan matkassa. Tällä kertaa esilääke ei kyllä rauhoittanut Kasperia, vaan sai hänet ärinätuulelle; puremaan, potkimaan ja lyömään minua. Jotenkin on niin paljon parempi olo silloin, kun esilääke vaikuttaa toivotulla tavalla, eikä lapselle iske erotessa paniikki. Lastenklinikalla vanhemmat eivät pääse lapsen mukaan nukutukseen, ellei kyse ole magneetista (tai poikkeustapauksista, kerran olen tainnut olla mukana leikkurin puolella).
Leikkurin ovilta alkaa aina pitkä ja piinaava odotus. Joka kerta yhtä ahdistava, pelottava, jännittävä odotus. Vaikka jokainen nukutus on mennyt pääosin hyvin, ei se koskaan takaa seuraavan hyvin menemistä. Mieleen hiipii kaikki se, joka voi mennä pieleen. Kaikki se, mitä voidaan puhelimessa sanoa, jos soitetaan hätäisesti, että nyt on ongelmia. Se näky, jonka pelkää näkevänsä teholla, jos kaikki ei menekään toivotulla tavalla. Se pelko siitä, että hyvästelee lapsen viimeisen kerran. Siitä halauksesta ei haluaisi päästää irti.
Ne tunteet, jotka tulevat meille jokaiselle siinä hetkellä kun luovutat lapsesi osaaviin käsiin ja voit vain toivoa parasta.