keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Kahden kierroksen sepsis

Kyllä vaan. Toista kierrosta mennään. Toukokuussa meille rantautui urosepsis, eli virtsateistä munuaisiin ja sitä kautta verenkiertoon mennyt infektio, joka pahimmassa tapauksessa on hengenvaarallinen.


Toukokuun yhtenä päivänä hoitaja viestitti mulle töihin, että Kasperilla on vähän kuumetta. Olin juuri lähdössä töistä, joten viestitin, ettei antaisi vielä kuumelääkettä, jotta nähdään vähän miten nopeasti on nousussa. Olihan se. Kotiin tultua asteita oli pian yli 39. Tapani mukaan stixasin pissan eli katsoin pikatestillä olisiko siellä ollut tulehdussoluja ja olihan siellä. Sovittiin päivystävän lääkärin kanssa, että tuon näytteen päivystykseen ja katsotaan sitten mikä tilanne on, meillä kun näitä pissatulehduksia oli ollut jo lukuisia. Näytteen vastaus oli suht ok, tulehdussoluja kyllä, mutta sen verran, että uskallettiin jäädä suun kautta antibioottien varaan kotiin.

Aamulla kuume oli 40 heti herättyä. Tiesin, ettei kaikki ole kunnossa. Meillä on ollut myös pyelonefriittejä, eli munuaisiin nousseita tulehduksia monia, joissa yksi oire on korkea kuume ja laskeva yleistila. Se sen täytyi nyt olla, sillä harvoin meillä pelkät virtsateissä olevat infektiot kuitenkaan heti aamusta nostavat noin korkeaa kuumetta. Otin vielä varuiksi toisen pissanäytteen, sillä meillä on ollut siellä aiemmin vähän hämminkiä, että ensimmäisessä näytteessä "ei olekaan bakteerikasvua", vaikka ihan selvä infektio. Päivällä soittelimme kotisairaalan kanssa, mutta päädyimme kuitenkin päivystykseen tarkistamaan tilanne.

Hyvä niin.

Päivystyksessä kuume oli paikoin yli 40. Otettiin labroja ja veriviljelyt, jotka otetaan lähes aina kun on epäselvä infektio ja korkea kuume sekä huono yleistila. Päivystyksessä iski sellainen kipu-kuume-horkka, jonka aikana taisi omakin kyynel vierähtää. Toista sattui niin kovin, mutta itse et voinut tehdä oikein mitään muuta kuin pitää sylissä. Onneksi se helpotti. Siirryimme jossain vaiheessa ambulanssikyydillä Uuteen lastensairaalaan, sillä kotiosastomme oli harmiksemme nyt sulussa. Kasperille aloitettiin suonensisäinen nesteytys ja antibioottihoito. Ensimmäisessä edellisen päivän pissanäytteessä tulehdussolut leukosyytit olivat reilu 200, nyt ne olivat yli 5000 (mittaamattoman korkeat). Veren tulehdusarvo CRP oli myös nousussa.

Seuraavana aamuna osastolla juttelin hoitajien kanssa aamulabroista, ja jotenkin mainitsin, että "ei se veriviljelyvastauskaan taida vielä olla tullut". Se on siis tosi hyvä jos se ei tule, sillä silloin sitä viljellään useampia päiviä siihen asti että ollaan varmoja ettei mitään kasva. Toinen hoitaja siihen totesi että "ei, taisi se olla niin että siitä soitettiin". Minut valtasi hetkellinen järkytys. "Eli siis siellä kasvaa jotain???". "Joo, niin se yleensä on kun se lähtee jatkoviljelyyn".


Veressä kasvoi gram-negatiivinen sauva-bakteeri. Epäiltiin että se on e.coli, mutta se paljastuikin lopulta Klebsiella pneumoniae-pöpöksi. Se oli onneksi herkkä käytetylle antibiootille, joten hoito tehosi hyvin ja Kasper virkosi nopeasti. Kasperilla oli siis verenmyrkytys  - sepsis, mutta ei onneksi septistä sokkia. Sepsis voi olla hengenvaarallinen etenkin silloin, jos sitä ei löydetä ajoissa. Sairaalahoito kesti kuitenkin noin vajaan viikon ja kotiin päästiin aika tujujen antibioottien kera. 

Antibiootit loppuivat, vointi oli hyvä, tosin samalla hoidettiin kaikkia antibioottien sivuvaikutuksia mm. hiivatulehduksia ja ihoinfektioita. Sepsis on aikamoinen infektio keholle ja pistikin kyllä antibioottien kera kropan aika sekaisin. Se oli kuitenkin aika pientä siihen verrattuna, miten kundi selvisi tämänkin pöpön yli.

Viime viikolla olin iltavuorossa ja tulin sieltä kotiin, kävin moikkaamassa oudosti höpöttelevää ukkoa, kun huomasin taas lämpöä. Mittasin, ei ollut kuin 38,2, mutta joku järkky fiilis kävi taas läpi kropan. EI TAAS. Voihan se olla jotain muutakin, ajateltiin miehen kanssa yhdessä. Vai voiko? Testasin pikatestillä taas pissan, ja siellähän se oli, sama tulos kuin viimeksi. Otin pissanäytteen ja kiikutin sen vielä illasta päivystykseen. Sovittiin, että katsoisin vastauksen netistä ja mentäisiin huomenna päivystykseen. 00:50 lääkäri soitti, että siellä oli niin paljon tulehdussoluja, että päivystykseen pitäisi lähteä heti. Itku kurkussa vastahakoisesti väsyneenä pakattiin miehen kanssa kundi ja tavarat autoon ja suunnattiin Uuden lastensairaalan päivystykseen. Yöllä en nukkunut minuuttiakaan.

Kasper voi vielä hyvin tässä vaiheessa. Lääkäri kävi katsomassa, mietti jo päästävänsä meidät yöllä kotiin jos labrat on ok niin, että antibiootti menisi suun kautta. Sanoin, että nyt me tosiaan ollaan täällä keskellä yötä, että eiköhän me nyt sitten hoidettaisiin sillä ajatuksella, että infektio saattoi olla uusinut, vaikka se olikin hyvin epätodennäköistä. Lopulta lääkäri suostui, että aloitetaan suonensisäinen nesteytys ja antibiootti. Tunnin päästä olikin sama horkka päällä. Aamulla veriviljelyvastauksesta soitettiin taas.

Oli epätodellinen olo. Oltiin reilu 2vk kotona, mutta todellisuudessa ei oltu ehditty toipua edes edellisestä reissusta. Keho ja mieli tarvitsee lepoa ja palautumista, sairaala-aikana se on lähes mahdotonta, sillä huoli on jatkuvaa. Vaikka taas Kasperin vointi olikin ihan hyvä, ei tämä infektio kuitenkaan ole koskaan mitään pelleilyä. 

Nyt herkkyysmäärityksessä ilmeni, että tämä on sama pöpö, mutta se antibiootti, mikä viimeksi menikin olikin resistentti tälle kannalle. Kesken sairaalajakson vaihdettiin antibiootti. Ollaan päästy tällä viikolla vähän kotilomailemaan, sillä vointi on aikas hyvä jo, vaikka pientä lämpöilyä onkin. Huomenna otetaan magneettikuvat nukutuksessa munuaisista ja mietitään, olisiko tulehduspesäke jotenkin siellä ja voisiko sille tehdä jotain. Ennen sitä nyt vain odotellaan ja seurataan vointia. 

Korona-aika on vaikuttanut sairaala-arkeen monin tavoin. Osastoilla on usein kiire ja hoitajille kädet täynnä hommia. Lapsen mukana saa olla vain yksi saattaja - ei toista aikuista eikä sisarusta. Tämä on aiheuttanut paljon ikävää ja surua. Meidän aikuisten yhteinen aika on lähes olematonta, tavataan aamulla kahvin merkeissä jos toinen ei ole ehtinyt lähtemään ennen toisen heräämistä ja illalla ollaan niin väsyneitä, ettei mitään ihmeellistä jaksa enää tehdä. Yritetään vähän vuorotella sairaalassa, mutta yksinäisyys siellä on ihan jäätävää. Sairaalayksinäisyys ansaitsee ihan oman kirjoituksensa. Vanhempien yhdessä sairaalassa olemisella on monta hyvää puolta, jotka tässä koronatilanteessa hämärtyvät. En tiedä kumpi oikeastaan on edes lapsen paras; se, että siellä osastolla on yksi väsynyt yksinäinen vanhempi, joka yrittää yksin kamppailla jaksamisen ja pystymisen kanssa ja se, että vanhemmat voisivat yhdessä huoneessa vuorotella, olisi seuraa ja tukea kun ei meinaisi jaksaa vai se, että koronariski minimaalisesti (kaikki huomioi toki varotoimet) kasvaa. Välillä on niin väsynyt, ettei vaan jaksa edes soittaa kenellekään. Hoitajille on kova kiire, eivätkä he lopulta pysty asettumaan samaan tilanteeseen. Siksi toisen vanhemman tai muun läheisen tuki on ihan todella tärkeää. Saattaa olla myös mahdotonta järjestellä sisaruksen hoitoa. Voi tulla käsiin tilanteita, joissa vanhempi joutuu olemaan toisen lapsen kanssa kotona niin että toinen lapsi yksin sairaalassa, sillä ei saa tulla sisaruksen kanssa sairaalaan.


Huoneessa on myös tosi tunkkaista eikä ilma oikeastaan vaihdu, onneksi viileäkaappien tilanne koko uuteen lastensairaalaan vaihdettiin nyt sentään jääkaapit, jotta esim. omie eväitä voi säilyttää huoneessa. Päänsärky ja koko kropan särky pahenee myös väsymyksen, huolen ja yksinäisyyden myötä. Myös sairaalassaoloaikana pitäisi pitää huolta omasta jaksamisesta mm. syömällä säännöllisesti ja ravitsevasti, käymällä välillä ulkoilemassa ja palautumalla riittävästä (onko se syötävää??). Jo pieni kävelylenkki piristää kummasti, onneksi sairaalan ovilta ei ole pitkä matka rantaan.


Täytyy sanoa, että nämä pari kotilomaa tässä tällä viikolla ovat tulleet tarpeeseen. Viime viikko ja viikonloppu osastolla on vielä ollut suht rauhallista, mutta maanantai-aamusta lähtien tehtiin kyllä selväksi, että on  kiire ja jatkuvasti hommaa. Viime jaksolla kävi taas useita lääkevirheitä, mutta nyt niissä on selkeästi skarpattu, mikä on aika kiva juttu. Tällä toisella jaksolla ei ole käynyt kuin vasta yksi virhe.

Ihan mahtava juttu, että on lämmin. Välillä käy vähän kateeksi niitä ihmisiä, joiden some täyttyy ihanista aurinko- ja rantakuvista, kun itse tuntuu mätänevän sairaalahuoneessa tosi ison väsymyksen kanssa. Todellisuudessa en minä mikään rantaihminen tai auringonottaja ole, mutta onhan se ihanaa, kun on lämmin. Toivotaan, että tämä jakso pian päättyy ja mekin päästään oikein kunnolla viettämään kesää!


Palataan pian, ihanaa kesää, nauttikaa lämmöstä ja vältelkää sairaalaa! 💜

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti