tiistai 28. elokuuta 2018

Kriisin vaiheet

Aloitin tänään koulussa kakkosvuoden opiskelijoiden mukana mielenterveys-, kriisi- ja päihdetyön kurssin. Aihe on monella tapaa tuttu, mutta erityisesti läheltä se liippasi tänään, kun käsittelimme kriisin eri vaiheita ja miten se näkyy eri perheenjäsenillä, perheen ympäristössä ja ammattihenkilöstössä ympärillä. Palasin kymmeniä kertoja päivän aikana niihin omiin tunteisiin ja eri kriisivaiheisiin, jotka toisaalta toistuvat uudestaan ja uudestaan läpi elämän. Jotenkin kun sitä luulee käsitelleensä asian, se palaa aina jotain kautta uudestaan työn alle.

Kriisi on moninainen juttu. Ammattilaisille opetetaan kriisin eri vaiheet; shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uuteen sopeutumisen vaihe. Vaikka on tiettyjä vaiheita, jotka ymmärrettävästi ovat kaikki omanlaisiaan, ne myös sekoittuvat ja pyörivät uudestaan ja uudestaan. Kun vanhemmat ja perhe kokee niin valtavan kriisin kuin esimerkiksi lapsen sairastuminen vakavasti tai vammautuminen, kriisin vaiheet seuraavat jotenkin jatkuvasti elämässä mukana. Se tilanne tulee uudestaan ja uudestaan esiin, kun arki kotona muuttuu esimerkiksi päivähoidon, uusien diagnoosien, koulun aloittamisen ym.myötä. Sitä palaa aina jotenkin käsittelemään niitä asioita uudestaan ja käy sellaisen tietyntyyppisen kriisin esivaiheen läpi.


Kriisin vaiheista pääsimme äärettömän tärkeän asian kanssa kosketuksiin; miten erityislapsiperhe haluaa tulla kohdatuksi kriisin keskellä. Mitä olisin itse kaivannut kriisitilanteessa? Minkälaisia sanoja, minkälaisia eleitä, minkälaisia ajatuksia? Niitä on pohtinut todella paljon sen jälkeen, kun on itse sopeutunut uuteen tilanteeseen ja kyennyt käsittelemään alkuvaiheen sairaalajaksoja jotenkin. Joku meistä ei varmasti käsittele niitä koskaan, toinen käsittelee niitä ehkä vuosikausia terapian avulla. Olemme jokainen yksilöitä.

Minusta on tärkeää, että uudet hoitoalan ammattilaiset oppivat kohtaamisen taidon mahdollisimman varhain. On tärkeää osata hoitaa somaattista vaivaa, mutta on ihan pirun tärkeää hoitaa psyykettä, mielenterveyttä, kohdata ja olla läsnä. Läsnäolon taito on ihan pirun vaikea, mutta tärkeä taito.

Syksyn aikana olen menossa puhumaan useisiin tapahtumiin tai tilaisuuksiin leijonaemon arjesta, erityislapsiperheen arjen haasteista ja siitä, miten toivomme, että meidät kohdataan. Vaikka powerpointissa on paljon erilaista tekstiä ja sanomaa, minusta tärkein silti löytyy muutamista jutuista.

 *Lapsen sairastuminen/vammautuminen vaikuttaa koko perheeseen. *

* Älä voivottele, älä oleta, vaan kysy rohkeasti ja kohtaa empaattisesti. *

* Lapsi/nuori on ensisijaisesti aina lapsi/nuori, hän ei määräydy diagnoosin perusteella. Hänelle voi myös puhua ja häneltä kysyä. *

* Ole aidosti kiinnostunut siitä, miten vanhemmat ja lähipiiri jaksavat. *

* Tarjoa apua ja tukea, voisiko perhettä auttaa jotenkin? Voisiko he tarvita jutteluapua, tai esimerkiksi sosiaalityöntekijän apua asioiden järjestämiseen ja tukien hakemiseen? *

* Ohjaa vertaistuen pariin. *

* Arvosta vanhemman kokemustietoa *

Paljon asioita, joita haluaisi sanoa. Paljon kokemuksia, joita haluaisi jakaa, jotta niistä otettaisiin opiksi. Jokainen tekee virheitä, eikä välttämättä ymmärrä edes sanojensa tai tekojensa merkitystä - tämä on toki luonnollista. Kaikesta tällaisesta voi kuitenkin oppia, jos saa palautetta ja on avoin niille kokemuksille, jotka pohjautuvat juuri niihin perimmäisiin aitoihin tunteisiin.

Kun asiakas, vanhempi, perhe, kuka vain kuka kohteena on, kokee tulleensa kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi, on asia hyvin.

Oletko sinä kokenut kriisin ja minkälaisia ajatuksia se herättää?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti