maanantai 12. maaliskuuta 2018

Omaishoitajuus ei ole vain hoitotyötä - viikko maaliskuusta

Joskus - välillä monestikin sitä miettii sitä jaksamista. Miten sitä jaksaa arjessa eteenpäin, varsinkin silloin, kun suurta helpotusta ei ole tiedossa. Rakkaudesta lapsiin, rakkaudesta perheeseen ja palosta siihen työhön, mitä tekee. Vaikeassakin tilanteessa sitä jostain löytää voimavaroja vain selvitä ja pärjätä, välillä paremmin kuin toisinaan. Hoitotyö voi olla hyvinkin raskasta, meillä juuri se hoidollisuus on suurta ja hoito kotona vastaa laitoshoitoa kaikkine hoitotoimenpiteine ja lääkkeineen. Sen hoitotyön lisäksi on koko kuntoutusprojekti ja monta monta muuta asiaa sen normaalin arjen  lisäksi. 

Moni ei tulekaan ajatelleeksi, mitä kaikkea siihen "muuhun" voi liittyäkään. Listasin viikon niitä asioita, mitä kaikkea sen normaalin arjen pyörittämisen ja hoitotyön lisäksi tein. En yhtään ihmettele, että nykypäivänä moni miettii omaishoitajuudesta luopumista, kun yhteiskunta asettaa järjettömiä paineita ympärilleen. Jatkuvasti saat pelätä soittoa tai käyntiä, jossa jotain tukipalvelua yritetään lakkauttaa tai vähentää, tai jotain tukea pyritään vähentämään. Jatkuva pelko siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun mihinkään ei uskalla luottaa. Pitää olla lukuisia varasuunnitelmia, koska mihinkään (kuntaan varsinkaan) ei voi luottaa omaishoidon asioissa. En tiedä onko tämä aiemmin ollut näin hankalaa ja ahdistavaa, mutta nykyään siitä on ainakin sellaista tullut. Liekö säästöpaineet syynä? Aikamoiset paineet tässä on itselläkin, vaikka tietää, että normaalista arjesta ollaan aika kaukana.

Maaliskuun ensimmäinen viikko.

Tilaan kelataksit lapsille kuudelle terapiakäynnille kelataksikeskuksesta ja varmistan toisen lapsen toisen terapian kelataksit firmalta suoraan. Käyn toisen lapsen erikoissairaanhoidon yhteistyöpalaverissa. Kyselen vammaispalvelun päätöksen perään kahdessa sähköpostissa, viestitän toiseen yksikköön yhteistyöpalaveritarpeesta, johon tarvitaan ainakin 4 eri tahoa. Soitan omaishoidon vapaiden laskusta, minut yhdistetään toiselle ja siitä kolmannelle henkilölle, joka soittaa minulle takaisin, laitamme vielä asiasta muutaman sähköpostin, jotta saamme laskuasiat selville. Selvitän koulutaksilta, miksi kukaan ei ole hakenut lasta koulusta samalla työharjoittelussa ollen. Täytän toisen lapsen päiväkotikuljetushakemuksen. Teen erityishoitorahahakemuksen kelalle, parin päivän päästä liitän lisäliitteen hakemukseen ja loppuviikosta teen samasta hakemuksesta oikaisupyynnön. Kirjoitan toisen lapsen asioissa asiakirjojen rekisteritietojen tarkistuspyynnön, otan yhteyttä aluehallintovirastoon ja sosiaaliasiamieheen lisäapua saadakseni. Hankin toisen lapsen tarvitseman reseptin ja otan yhteyttä ravitsemusterapeuttiin. Käyn lapsen kanssa röntgenissä, otan lääkäriin uudestaan yhteyttä röntgenkuvasta ja lopulta käyn myös päivystyksessä. Haen toiselle lapselle vakuutuskorvauksia lääkärikäynnistä, sovin päivähoitajavuorot kotiin työvuorojeni mukaisesti. Tilaan lisää hoitotarvikkeita, soitan labravastauksista ja varaan lääkäriajan. Selvitän puuttuvaa röntgenlähetettä ja soitan ongelmasta kelataksin kanssa. Käyn omassa näyttökeskustelussa.

Tämän kaiken lisäksi olemme tästä viikosta 3 päivänä sairaalassa, lapsilla on 3 terapiakäyntiä ja 3 terapiakäyntiä oli peruttu. Saman viikon olen myös viimeistä viikkoa työharjoittelussa suorittaen näyttöviikkoa.


Ja sitten oikeasti mietitään, mistä palveluista nipistetään seuraavaksi?? Mitä rahoja vähennetään, missä säästetään omaishoitajien kanssa? Keneltä viedään tuet, keneltä viedään hoitoavut, jotta säästetään?? Säästetään lopulta ensin, mutta jälkeenpäin säästöt saattavat kääntyä itseään vastaan. Säästöt, joista lopulta tulee kustannuksia kun yksi kerrallaan ihmiset väsyvät. 

Ajattelemisen aihetta? Sopivasti huhtikuulle tuli kutsu omaishoidon kehittämistyöpajaan. Kehittämistä se kyllä kaipaakin. Pienin askelin on vaikea tehdä suurta muutosta, mutta suuressa muutoksessa mitään ei tapahdu ilman pieniä askeleita.

Huolehdi itsestäsi, sinä olet tärkeä. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti