maanantai 23. lokakuuta 2017

Entä kuka miettii lapsen kokemuksia?

Tänään on niin selkeä maanantai. Aamu alkaa sillä, ettei tytön taksi saavu paikalle. Olemme noin minuutin alhaalta myöhässä, mutta sen yhden kerran kun olemme aiemmin myöhästyneet minuutilla, taksi on jo soittanut peräämme. Nyt taksia ei näy. 10 min odottelun jälkeen soitan firmaan, josta kerrotaan, että taksi on tulossa ja on vain myöhässä. 20min odottelun jälkeen soitan firmaan, josta kerrotaan, että kuski on kyllä käynyt, mutta on ollut ilmeisesti niin stressaantunut toisen auton rikki menosta ettei ole soittanut ja huhuillut lapsen perään. Tyttö on jo myöhässä siis koulusta, koska ollaan odoteltu tietämättöminä vajaa puoli tuntia taksia.

Meille on sovittu labrakäynti osastolle, koska labrassa eivät ota näytteitä pacin, eli infuusioportin kautta. Pac laitettiin heinäkuussa ja sitä kautta on jo nesteytetty ja annettu antibioottihoitoa, labroja ei ole vielä päästy sieltä ottamaan, kun ei oikein ole ollut ottajaa. Sormenpäänäytteitä ei toki edes ajatella otettavaksi sieltä, ne kun menee ihan rutiinilla muutoinkin. Kyynärtaipeen verisuonet kun ovat hankalat ja hyvin kulutetut, niin näitä näytteitä olisi nyt hyvä saada tästä pacista - joka ihan tätäkin varten on laitettu. Kotisairaalalle yritämme saada aikaa, että tulisivat ottamaan näytteet kotiin. Siellä ei ole tarpeeksi henkilökuntaa, sellaista joka olisi koulutettu pacin käyttöön. Tuntuu uskomattomalta, oudolta. 

Nyt kun meillä on tämä - ei tätä käytetä, kun ei osata?

Sovimme viime viikolla, että tulemme 8:30 osastolle labroihin, jotta lääkäri voisi ne pacin kautta ottaa. Tulemme osastolle hieman myöhässä taksijupakan vuoksi, mutta lääkäri ei ole siltikään paikalla. Aikaa ilmoittaessa pyysin, että yritetään oikeasti olla nopeita, koska oma kouluni alkaa jo 9:15, enkä voi pistää hoitaa minin kanssa kahdestaan tulemaan sairaalalle. Ensin kohtaamallani hoitajalla on selkeästi myös maanantai, ainakin siitä mulkaisusta päätellen, jonka vahingossa näen keskustelumme jälkeen. Yritän selittää tilannetta. Kasper on kovin väsynyt, eikä jaksa olla täällä kovin kauaa. Tulimme tänne tiettyyn kellonaikaan ihan syystä - esimerkiksi siitä, että nämä labrat pitää ottaa tiettyyn aikaan, ennen yhdeksää. 

Mikään ei tunnu onnistuvan. Odotetaan ja odotetaan, lääkäri joutuu tutustumaan toimenpiteen tekoon, koska ei ole tehnyt sitä aikoihin. Kaikki tuntuu säätämiseltä. Pacin kautta ei meinaa tulla verta ja kun sitä tulee, se tulee hyvin hitaasti. Paikalle soitetaan toinen lääkäri ja anestesialääkärin soittamista harkitaan myös. Koko tämän ajan Kasper huutaa paniikissa. Häntä pidetään väkisin kiinni koko sen pitkän ajan kun pacin kanssa säädetään. Tätä ennen hän on reilusti yli puoli tuntia odottanut, milloin häntä pistetään ja ahdistuneena ja pelokkaana huudellut "pistää" uudestaan ja uudestaan. Hän ei ymmärrä muuta kun sen, että kohta pistää ja se sattuu. Se sattuu vaikka päällä on emlat. 

Kasper hokee joka kerta nykyään kun menemme mihin tahansa sairaalaan, että "pistää". Häntä on pistetty satoja kertoja. Koskaan ei ole mietitty, miltä tilanne lapsesta tuntuu. Nyt sen näkee. Hän pelkää. Ihan joka kerralla ei tarvitse pistää, mutta hän ei välitä. Hän ei ymmärrä, vaikka yritämme selittää. Hän hokee sanoja "pistää", "loppu", "tarra" ja "mammis", eli valmis. Hän käy labrakoeprosessia uudestaan ja uudestaan läpi kymmeniä kertoja joka vierailun aikana. Vaikka ei missään vaiheessa pistetä. Aika raskasta, sanon minä. Yritän kertoa ja hapteerata pojalle, että Kasperiin ei pistä nyt. Hän vastaa että "joo-o" ja hetken miettimisen jälkeen että "pistää". Haluaisin vain niin hänen ymmärtävän, että aina ei tarvitse pistää.

Sitten on näitä tämän aamuisia kokemuksia. Ne möyryävät jokaisen hyvän kokemuksen yli. Ne vyöryävät mustana pilvenä ihan jokaikisen hyvän käyntikokemuksen yli! Eikä kukaan välitä, ei mitään merkitystä! Kasperille kyllä lauletaan, hyssytellään ja pidetään mahdollisuuksien mukaan odotusajat sylissä. Sitten kuitenkin kaikella muulla toiminnalla aiheutetaan se, että lapsi sairaalloisesti jo alkaa pelkäämään näitä tilanteita. Hän on vasta pian 4. En edes tahdo kuvitella mitä tilanne on vuoden parin päästä.

Tässäkin tilanteessa, kun kotisairaala olisi tullut ottamaan labrat, oltaisiin säästytty pitkältä huudolta. Hommat olisi hoidettu tutussa ja turvallisessa kotioloissa mahdollisimman vähällä ihmismäärällä. Nyt hoitajia oli useita ja lääkäreitäkin parhaimmillaan 3 samaan aikaan. Sen lisäksi minä ja hoitaja, sairaalan hajut ja äänet ja hyvin epämiellyttävän kova sänky. Mutta kun resurssit. Ei ole koulutettua väkeä tarpeeksi. 

Tilanteesta jäi kaivertamaan muutenkin muutama muukin juttu, joista meinaan vielä oman lääkärin kanssa jutella. Mielestäni siinä ei toimittu ihan täysin oikein, mutta en minä voi mennä asiakkaan vanhempana puuttumaan lääkärin toimintatapoihin. Osaan vain sanoa sen, mitä olen ennen nähnyt tehtäväksi ja epäillä sen perusteella. Joka tapauksessa, oli toimintatavat hyvät tai ei, itselle jäi aika huono fiilis koko jutusta. Ja pelko siitä, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu.

Myöhästyin koulusta, mutta se nyt ei ollut onneksi tänään niin vaarallista. Tein ensimmäiset pari tuntia useaa tehtävää, joista juuri se tärkein ja pisin tehtävä katosi koneen sammuttua kuin tuhka tuuleen. Kirosin hetken koneen ääressä ja päätin, että tämä maanantai selkeästi näyttää kyntensä. joten painun ruokailupuuhiin. Hetken vielä ehdin jatkaa ruuan jälkeen kouluhommia, vaikka ärsytys ja harmitus painoi koko päivän tapahtumista.

Iltapäivällä kotona sovitettiin Kasperille uutta pyörätuolia ja aika kiva siitä varmasti tulee! On tosi hienoa, miten pala palalta saadaan rakennettua oikeanlainen tuoli toisen tarpeisiin. Jäämme siis seuraamaan, mitä tuleman pitää senkin osalta. Ja kaiken muun osalta. Ainakaan yksiäkään labroja ei enää oteta tällä tyylillä, jos minulta on kysyminen. Onneksi meillä on pian hoitopalaveri, jossa päästään sopimaan käytännön asioista. Tämä labrajuttu varmasti on yksi muiden joukossa ja se, kuka sitä pacia oikeasti käyttää ja missä (ja miten).


Illalla nousi taas lämpö. Yö näyttää mitä tuleman pitää.

5 kommenttia:

  1. Mä ymmärrän harmituksen ja erityisen kurjaa pienen pojan kannalta :(
    Mutta resursseillehan nuo hoitajat ja lääkärit eivät voi itse mitään. He ovat myös oman työn keskellä, esim. kesken aamunkierron, ottaneet "ylimääräisen potilaan" ja tosiaan vielä ehkä ilman sen suurempaa kokemusta pacista. Ei ole henkilökunnallekaan kivoin tilanne. Tuskin tahalleen pitkittävät. Mun nähdäkseni nämä ongelmat on siellä ylemmällä tasolla..kuka järjestää resurssit ja koulutukset.
    Ja en tiedä tarkemmin heidän toiminnasta, mutta jos on emlattu ja jos valmistautumatta joutuu tällaiseen tilanteeseen niin en tiedä miten voisivat kipua vielä kiireessä huomioida enemmän? Mutta enhän toki ole nähnyt tilannetta. En usko että henkilökunnallekaan mukava olo jää tuollaisesta..

    VastaaPoista
  2. Huoh! Voimia! Onneksi tämä ei ole ihan jokapäiväistä...
    Marsa

    VastaaPoista
  3. Hei
    Eikö kotisairaalalla ole oikeasti mahkuja tuohon näytteenottoon? Tiedän, että pacin käyttö vaatii erillisen koulutuksen, mutta kotisairaalahan hoitaa myös syöpälapsia joilla saattaa olla pacci. Kysele vaan lisää kotisairaalan perään.
    Ja hei, onhan teille kerrottu, että pacin päällekin voi laittaa emlaa?

    Voi kun voisin olla avuksi mutta taidan työskennellä väärässä sairaalassa.

    VastaaPoista