maanantai 24. huhtikuuta 2017

Omaishoitajuudesta - me välitämme.

Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta mielessä pyörii omaishoitajien asema Suomessa, ja sormet palavat halusta kirjoittaa kaikki ne ajatukset ulos tekstiksi. Ajankohtaista asiaa on vaikka millä mitalla luettavaksi paikallislehdissä, järjestöjen sivuilla, some pullollaan...


Olen seurannut vierestä ja parhaani mukaan auttanut Helsingin omaishoitokriisissä (lue asiasta Leijonaemojen blogista mm. täältä Omaishoitajana Helsingissä, täältä viranomaiset ajavat perheen jaksamisen äärirajalle, onko tämä lapsen etu? tai täältä Mistä kenkä puristaa?). Yksinkertaisimmillaan Helsingin kaupunki siis uusi omaishoidon tuen kriteeristön ja ohjeistukset 1.2.2017 alkaen. Muutoksia perusteltiin 1.7.2016 voimaanastuneella lailla, joka takaa omaishoitajille vähintään kahden vuorokauden vapaan kuukautta kohti. Tämän lakimuutoksen piti todellakin parantaa omaishoitajien asemaa ja lisätä mahdollisesti samalla omaishoitajien määrää, mutta Helsingin kaupunki heikensi uudistuksellaan kriittisesti etenkin lastensa omaishoitajien asemaa. Koko sotku on ollut aivan käsittämätöntä. Useat tahot, järjestöt, yksityishenkilöt, lakimiehet, virkamiehet etc. ovat hypänneet barrikaadeille - eikä suotta.

Omaishoitajien hyvinvointi on vaarassa.

Tämän alkuvyyhdin jälkeen on jo tapahtunut todella paljon, ja iso kiitos kuuluu siitä niille kaikille meille omaishoitajille ja asiasta kiinnostuneille, jotka ovat jatkuvasta taisteluväsymyksestä huolimatta taistossa oikeuksiensa puolesta. Helsingin sote-lautakunta on ottamassa pysyväisohjeen uudestaan käsittelyyn ilmeisesti nyt toukokuussa, mutta silti jo ennalta tehdyt päätökset tulevat pysymään, vaikka tämän sotkun keskellä uusien päätösten tekeminen onkin keskeytetty. Tässä Helsingin omaishoitosotkussa tulee menemään vielä aikansa, ennenkuin se asettuu uomiinsa, enkä uskalla uskoa kovin positiivista tulosta silloinkaan.

Olen lapseni ylpeä omaishoitaja. Raadan fyysisesti ja psyykkisesti raskasta työtä päivästä toiseen oman lapseni tähden. Rakastan lastani ja haluan hänelle vain parasta. Tällä hetkellä se paras on tilanne, jossa minä hoidan häntä pienellä avustuksella kotona. Toinen vaihtoehto on sairaala- tai laitoshoito, joka tulee hurjan kalliiksi. Silti elän jatkuvassa pelossa tukeni jatkumisesta. Jatkuvassa pelossa siitä, milloin minulle ilmoitetaan, että tukea vähennetään tai tehdään muita radikaaleja muutoksia, jotka vaikuttavat. "Älä aina mieti rahaa"-kommentti on kuulunut myös sosiaalityön puolelta, mutta leipä se on jokaisen ostettava pöytään ja lääkkeet kaappiin, eikä sitä nykypäivänä ihan oravannahoilla haeta.

Olen monesti törmännyt sanontaan "mitä yksi edellä, sitä muut perässä". Valitettavasti nyt tuntuu hieman siltä, että tämä Helsinki-case lähtee leviämään myös muualle. Espoosta on lähipäivinä kantautunut sellaista viestiä, että myös Espoon omaishoitajien sopimukset tullaan käymään läpi uudestaan ja mahdolliset tukien alentamisperusteet tullaan tarkistamaan. Siis perusteet, joilla omaishoidon palkkioita tullaan alentamaan. Siis etsitään ja syynätään ne kaikki mahdollisuudet, joilla kotona omaa sairasta tai vammaista lastaan hoitavalta vanhemmalta viedään osa tuesta pois. Pahimmillaan ollaan taas tilanteessa, jossa vanhemman on mietittävä tulevaisuutta ihan uusin silmin. Nyt taloudellinen tilanne on saattanut olla ehkä jotenkin siedettävä - tuen alentamisen jälkeen se voi yhtäkkiä olla sietämätön ja työhönpaluu saattaa olla ainut vaihtoehto. En yhtään ihmettelisi vaikka Espoo alkaisi samalla tavalla karsia omaishoitajia pois listoilta (säästöjen toivossa, niitä ehkä saavuttamatta). 

Omaishoito on äärettömän tärkeää ja säästää kunnilta huomattavia summia rahaa. On käsittämätöntä, miten tämä aihe on voinut suistua näin pahasti raiteiltaan vielä tänä vuonna, kun me juhlimme suomen 100-vuotista taivalta. Kunnat taitavat käyttää törkeästi hyödyksi sitä, että vanhemmat hoitavat lapsensa kuitenkin, tuen kanssa tai ilman. Omaishoitajuudesta puhuttaessa ei aina muisteta lastensa omaishoitajia, esimerkiksi sitä, että omaishoidon tuki saattaa olla lapsilisän ja mahdollisen vammaistuen lisäksi ainut tulonlähde.

 Hävetkää.

Tällä viikolla on palkkapäivä. Se tarkoittaa sitä, että käyn nettipankissa maksamassa laskut, kaupassa hakemassa isommat ostokset, apteekissa hakemassa satojen eurojen lääkkeet ja erityisruokavalmisteet, tilaan omakustanteisia hoitotarvikkeita kahdesta paikkaa ja maksan isot laskut, maksan viime kuun omaishoidon vapaiden OMAVASTUUosuudet (kyllä, minä maksan siitä että saan vapaata) ja muutaman sairaalan todistuspalkkion (sairaalapäivien maksukatto on luojan kiitos jo täyttynyt) sekä pari hammaslääkärilaskua. Jos en saisi sitä omaishoidon tukea, joka minulle on nyt myönnetty ja jolla me nyt juuri ja juuri pärjäämme, saisin laskujen maksun jälkeen jättää nämä kaikki muut tekemättä.

Perheitä jätetään täysin oman onnensa nojaan, miettimään itse omia ratkaisujaan hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa punnitaan töihin lähtemisen ja omaishoitajuuden välistä. Osa perheistä on siis jo diskattu koko omaishoidosta pois, joten heillä ei ole enää edes valinnanvaraa. Vammaispalvelut eivät välttämättä kykene tarjoamaan minkäänlaista hoitoapua sairaalle lapselle vanhemman työssäolon ajalle, mutteivät silti voi tukea kotona hoitamista. Tilalle tarjotaan lapsiperheiden perhetyötä, jota keskimäärin on kunnasta riippuen saatavilla muutama tunti viikossa (työntekijän itse ilmoittamina aikoina), maksullisena ja niin, että hoitajat eivät yleensä pysty lääkitsemään lasta. Virkamiehet pallottelevat asiaa paikasta toiseen, niin ettei kukaan kuitenkaan suoranaisesti vastaa ongelmaan.

Kuulostiko hauskalta vitsiltä?

Ei, se on meidän arkea. Se, mikä paperilla naurattaa, saa käytännössä itkemään. Tällä menolla, tällä stressin ja ahdistuksen määrällä saa kohta jo miettiä meidän tulevaa työkykyisyyttä. Mitä kävisi, jos me kaikki väsyisimme?

Mutta sen voin luvata, meistä leijonaemoista löytyy sisua. Me taistelemme toistemme rinnalla, toistemme vierellä, käsi kädessä ja ryhmässä. Me autamme toisiamme, tuemme hädän keskellä emmekä jätä yksin. Me ymmärrämme ja jaksamme olla läsnä. Meidän ei tarvitse välttämättä edes puhua, tiedämme ilmankin. Me olemme vierellä kun taistelutahto meinaa loppua ja jostain valamme vielä lisää uskoa.  

Me välitämme.

Tätä samaa voisi joskus harkita muuallakin.

2 kommenttia:

  1. teet aivan älyttömän tärkeää työtä, arvostan <3 itse valmistun kuukauden päästä lähihoitajaksi ja tällä hetkellä työskentelen syvästi kehitysvammaisten lasten yksikössä, jossa asuu pitkäaikaispaikalla lapsia, joita vanhemmat enää ei oo pystynyt kotona hoitamaan syystä tai toisesta. Työn kautta oon nähnyt sen, miten paljon se vaatii hoitaa tälläisiä lapsia. Kun työpäiväni loppuu, voin lähteä kotiin ja luottaa että muut huolehtivat sielä sillä aikaa lapsista. Pointti tässä on se, että sulle tuo hoitajana toiminen on ympärivuorokautista, joka päiväistä. Ymmärrän turhautumisesi täysin.
    Olen nähnyt senkin miten väsyneitä muistisairaan vanhuksen omaishoitajat ovat tuodessaan läheistään muutamaksi päiväksi vanhainkotiin hoitoon jossa teen keikkaa. On käsittämätöntä että koko ajan meinataan supistaa palveluita joka puolelta. :( Aurinkoista kevättä teille, ja paljon voimia!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon viestistäsi! Palveluiden supistamista en minäkään ymmärrä. Omaishoito on halvin mahdollinen tapa hoitaa omainen ja luulisi siihen myös panostettavan, eihän omaishoitajakaan jaksa ikuisuuksia. No, ainakin Helsingin omaishoitotilanteesta on nyt noussut sen verran iso kohu, että ihan ilman toimenpiteitä ei enää tästä voi päättäjätkään suoriutua - onneksi. Ja kiitos sinulle että teet tärkeää työtä, on tärkeää että siellä tilapäishoidossa ja asumisyksiköissä on ihmisiä, jotka ovat motivoituneita ja oikealla alalla. Hyvää kevättä <3

      Poista