perjantai 22. tammikuuta 2016

Potilasturvallisuus - säästöpaineet luovat turvattomuutta

Potilasturvallisuus, säästöpaineet, hoidon laatu. 

Hoitovirhe, väärä lääke, väärä lääkkeenantoaika. Diagnoosi, jota ei löydetä, ei tarpeellisia tutkimuksia. Liian vähän aikaa, liian vähän tukea.

Asioita, jotka pyörivät hyvin monen päässä tällä hetkellä. Asia, joka koskettaa myös minua, lapsiani, ystäviäni, perhettäni. Ihmisiä ympärillä, yhteisöissä, tässä maassa. Kaikkia potilaita ja hoidon piirissä olevia ja heidän läheisiään.


Potilasturvallisuudesta puhutaan jatkuvasti paljon. Samalla kun hoitohenkilökuntaa vähennetään ja työmäärää lisätään, nousee myös paineet hoidon laadusta, turvallisuudesta ja määräysten toteuttamisesta. Se on hurjaa, ja ihan oikeasti. hyvin konkreettisesti hurjaa.

Me olemme olleet nyt viikon pojan kanssa osastohoidossa. Lastenosasto on pääsääntöisesti hyvin mukava ja asiansa osaava paikka, ja toki me olemme jokainen työssämme yksilöitä. Meidänkin kohdalla tällä viikolla on sattunut monta virhettä ja huolimattomuutta, joka on osaltaan aivan inhimillistä. Kun on kyse vaikeahoitoisesta lapsesta, on virheiden mahdollisuus aina suuri. Niitä ei voi estää, mutta huolimattomuus, tai huolellisuus on puhuttanut minuakin paljon tällä viikolla. Itse paikalla olleena olen pystynyt estämään useamman virheen tapahtumisen, mutta aina minunkaan silmät eivät kaikkea nää. Sattuuhan virheitä kotonakin, ja se on inhimillistä. Olen kuitenkin pohtinut, miten voin todella luottaa, että lapseni saa turvallista hoitoa.

Juttelin useamman ystäväni kanssa asiasta, halusin tietää kuinka moni on kokenut elämänsä aikana konkreettisena nämä kaikki säästöpaineet ja niiden aiheuttamat tilanteet. Lähes jokaisen erityislapsen äidillä oli omia tarinoita kerrottavana, ja osa niistä oli oikeasti hyvin pelottavia. Jokaisessa keskustelussa nousi huoli lapsen turvallisuudesta. Turvallisesta lääkehoidosta, turvallisesta hoidosta yleensäkin. Ja itse asiassa koko hoidosta yleensäkin.

Tuttuni oli pyytänyt lapselleen tärkeää todistusta kelaa varten. Lääkäri olisi halunnut rajata todistukseen sen käyttöoikeutta, koska kuulemma tuttuni lapsi oli kustanutanut yhteiskunnalle jo niin paljon, että nyt olisi mietittävä myös kustannuskysymyksiä. He kuitenkin saivat lopulta oikeanlaisen todistuksen, koska he selvästi sitä tarvitsivat ja heillä oli siihen oikeus. 
Mutta oikeasti. KUSTANNUSKYSYMYKSIÄ? Mihin hittoon tämä maailma on menossa.

Törkeää.

Pari tuntia sitten toinen ystäväni soitti minulle ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen lapsensa oli juuri saanut osastolla väärää lääkettä, väärään aikaan. Kaikki olivat vain nostellut käsiä pystyyn. Ilmoitus. Kerroin, että on tehtävä ilmoitus. On virhe sitten tahallinen, tahaton, mistä syystä tahansa, on tehtävä ilmoitus. Tähän toimintaan ei koskaan saada järkeä, jos ilmoituksia ei tehdä. Jos pidämme vain suumme kiinni ja toivomme kaiken olevan hyvin.

Olen meidän osastolla puhunut nyt useamman hoitajan kanssa turvallisesta lääkehoidosta ja sen tärkeydestä ja minulla on keskusteluista hyvä mieli. Hoitajat ovat hyvin ymmärtäväisiä. Pojallani menee paljon lääkkeitä, ja erityisesti juuri sen takia niiden kanssa on oltava erityisen tarkkana. Lääkkeidenantoaikoja on useita kertoja päivässä. Kyllähän minä olen yksin kotonakin vastuussa siitä, että lääkehoito toteutuu sovitusti ja turvallisesti. Lääkelistat ovat päivitetty, lääkkeet ovat oikeissa paketeissa ja sisältävät oikeita aineita. Lääkemäärät ovat päivitettyjä ja antotapa ja annos ovat kunnossa ja kaikkien hoitajien tiedossa. 

Me vanhemmat olemme äitejä ja isiä, vanhempia. Me emme repeä yleensä moneen paikkaan samaan aikaan. Sen takia lapsikin joutuu usein olla välillä yksikseen sairaalassa, ilman vanhempia hoitajien hellässä huomassa. Pääosin hoito on hyvää ja hoitajat ihania. Me olemme tällä sairaalajaksolla saaneet tavata aivan ihania ja rakastavia hoitajia, jotka ovat oikeasti pitäneet lapsestani ja minusta todella hyvää huolta. Meitä ei todellakaan olla kotiutettu liian aikaisin, niinkuin on monesti ennen käynyt. Me emme vielä tiedä ollenkaan milloin pääsemme kotiin, sellaista ei olla vielä suunniteltu. Kasperin tilanne on tällä hetkellä hyvin vaikea eikä matalia sokereita ole vielä saatu helpotettua, kun ei tiedä mikä on, ei tiedetä miten hoidetaan. Olen kuitenkin törmännyt taas siihen, että hoitajia on aivan liian vähän. Ei pelkästään täällä osastolla, vaan monissa muissakin yksiköissä. Hoitajat haluaisivat olla enemmän läsnä potilaiden arjessa ja tukemassa vanhempia, mutta törmäämme usein siihen että vanhempien läsnäollessa he hoitavat lapsen kaikki tarpeet. Ja tosin hoitajat toivotatkin, että vanhemmat olisivat osastolla mahdollisimman kauan ja paljon. Sairaslomia, ei tuuraajaa. Henkilöstövaje. 

Ja tämä kaikki vain säästöpaineiden ja järjettömän työmäärän takia. 

Se on karua. Tulee joskus mieleen, mitä tulevaisuus oikeasti tuo? Voimmeko luottaa siihen, että lapset saavat -tulevaisuudessakin- tarvitsemansa laadukkaan ja turvallisen hoidon.

Juuri nyt se pelottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti