lauantai 9. toukokuuta 2015

Miten äidistä tuli yksinäinen?

Haluan pohjustaa ja herättää keskustelua ikuisesti "vaijetusta" ja noloutta herättävästä, niinkin yleisestä asiasta kuin yksinäisyys!

Osallistuin alkuvuonna kuvattuun dokumenttiin, joka näytetään huomenna, äitienpäivänä MTV3:lla. Minua kysyttiin siihen henkilökohtaisesti mukaan, ja koska tunsin, että tiedän asiasta paljonkin, ja aihe herätti minussa todella paljon tunteita, suostuin mukaan.

Ennen dokumentin kuvaamista kävin aika suuria keskusteluja itseni kanssa. Miten koen yksinäisyyden? Mitä yksinäisyys todella on? Olenko minä mikään sanomaan, että olen yksinäinen?! Muutama ystävänikin kysyin, kun kerroin olevani tällaisessa mukana, että "miten sinä muka voit olla yksinäinen, sullahan on niin paljon kavereita?". Niin. Siitä tämä ohjelma tuleekin kertomaan. Ihmisistä, jotka ovat eri tavoin yksinäisiä ja eri syistä. Ihmisistä, jotka ehkä ovat valinneet itsenäisyyden, muttei yksinäisyyttä. Ihmisistä, ihan tavallisista suomalaisista ihmisistä. Ehkä sinun perheenjäsenestä, naapurista tai facebook-kaverista? Ehkä siitä ihmisestä, joka hymyilee ja nauraa aina, jaksaa joka päivä, ja näyttää ulospäin että kaikki on hienosti. Siis meistä normaaleista Suomalaisista naisista ja miehistä, tytöistä ja pojista.

Halusin dokumentin "avulla" välittää ihmisille tietoa siitä, kuinka paljon erilaista yksinäisyyttä voi olla ja kuinka eri tavoin se meissä ilmenee. Monet ihmettelevät miten joku voi olla yksinäinen, kun on niin paljon kavereita ympärillä. Miten joku voi olla yksinäinen jos on vaikka 600 facebook-kaveria? Minusta se ei koskaan takaa sitä, ettei voisi. Yksinäisyys on tunnetila, ei niinkään fyysinen ilmentymä. Kun olet tarpeeksi yksin, ei edes enää kykene ottamaan puhelinta käteen ja soittamaan jollekin. Eikä se ole uhriksi heittäytymistä, että tuntee iltaisin suurta yksinäisyyttä, eikä vaan voi soittaa jollekin. Se on vain niin syvä henkinen tila, jossa keho ei osaa toimia. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Eikä se koskaan tarkoita myöskään sitä, että sellaisella ihmisellä ei olisi kavereita tai ystäviä, tai esimerkiksi parisuhdetta.

Ja mitä minä sanoisin? "Hei, olen yksinäinen. Juttele mun kanssa". Monestiko sinä olet saanut tällaisen puhelun? Niin. Sitä ei tapahdu. Yksinäinen ihminen ei yleensä soita ihmisiä läpi jutellakseen. Tai jos soittaa, niin soittaa ihan muusta syystä.

Mieti tilanne, jossa saavut lasten kanssa puistoon. Huolitellut äidit leikkivät iloisena lastensa kanssa puistossa, osallistuvat ja nauravat. Äidit, jotka kohtelevat lapsiaan niin hienosti, ja ovat läsnä ja mukana leikissä. Joka kerta osa omasta sydämestä sanoo, että haluaisin olla kuin he, riittävä omille lapsilleni. Tiedän, ettemme voi samaistua toistemme tunteisiin. Kerhossa äidit epävarmoina ottavat mittaa toisistaan siitä, kenen lapsi jo kävelee tai sanoo sanoja. Siinä tilanteessa haluaisit vaan paeta ja itkeä, olen niin yksin sen tunteen kanssa, että oppiiko lapseni koskaan sanomaan sanoja tai kävelemään. Tyydyt hymyilemään ja kehumaan näiden äitien lapsia? Vapaailtana lyttäydyt porukkaan, jolla on hauskaa. Porukkaan, jossa otetaan ehkä vähän alkoholia, pidetään hauskaa, kuunnellaan musiikkia. Ja miltä sinusta tuntuu? Jokaisesta laulusta, jokaisen laulun sanoista löytyy varmasti joku lause, joka saa sinut itkemään. Joku, joka koskettaa ja tuntuu, että se on vinkkinä sinulle, että olet aivan väärässä paikassa. Ihmiset naureskelevat, että rankka viikko on takana ja ihana että on viikonloppu. Itseä ei naurata, kun tietää, että arki alkaa heti kun pääset kotiin. Yrität nauraa mukana, ja pitää hauskaa, mutta monesti se on vaikeaa. 

Minusta tuli viime viikolla "fudismutsi". Ajattelin, että olisi hyvä, jos tytöllä olisi joku harrastus. Joku, jossa saa purkaa energiaa ja josta tulisi meidän yhteinen juttu. Ensimmäisen kerran perusteella häpesin yliaktiivista, omatahtoista ja temperamenttista lastani. Yritin kuitenkin ajatella, että lapsi on vain niin jännittynyt tästä uudesta tilanteesta, ja meidän yhteisestä "kahdenkeskeisestä" ajasta, että käyttäytyy sen takia tällä tavoin. Tyttö on muutenkin todella temperamenttinen ja vilkas, ja se aiheuttaa omat vaikeudensa arjessa. Siihen päälle yhdistetään tämä 5-vuotiaan uhma, niin paketti on valmis ;) Mutta kuitenkin, vaikka kuinka yritin, tunsin silti tietynlaista yksinäisyyttä kentän laidalla.


Mitä me sitten voisimme yksinäisyys-asialle tehdä?

Olla läsnä. Voimme soittaa, kun toinen vähiten sitä odottaa. Kuunnella ja vaikka istua hiljaa vierellä. Olla aidosti läsnä. 

Sairaalan pihalla,
pahvikahvi kädessä,
ehtinyt jo viiletä.

Avaat puhelimen,
kelle kertoisit,
Kuka jaksaa kuunnella.

Syksy vei sanat,
talvi kuuntelijat,
kahvikin jo loppui.

Kaappaat puhelimen taskuun,
kerroit jo tarpeeksi,
itsesi kanssa keskusteleminen uuvuttaa.

Mitä mieltä sinä olet yksinäisyydestä?

Mtv3 dok: Yksinäisyyden yllättämät
Su 10.5.2015 klo 17:55

1 kommentti:

  1. Moi!

    Piti ihan vaan kirjoittaa että katsoin ohjelman ja oli todella vaikuttava ja ajatuksia herättäviä tarinoita! Olen pidemmän aikaa lukenut blogiasi ja oli hauska "nähdä" sinut myös ihan elävänä :)
    Vaikutat ihan supermukavalta ihmiseltä ja äidiltä! Ihailen sinua ja äitiyttäsi todella, en tiedä pystyisinkö itse koskaan tuohon kaikkeen mitä sinä teet päivittäin.. Kaikkea hyvää teille tulevaan kesään! :)

    VastaaPoista