perjantai 17. helmikuuta 2017

Kelaamisen ensiaskeleet

Eilen se sitten vihdoin tuli : ihka ensimmäinen pyörätuoli tähän perheeseen! Sitä jo odoteltiinkin, varmaankin siitä asti kun marraskuussa lähtivät paperit eteenpäin ja aloimme odottamaan malttamattomana kutsua apuvälinekeskuksen arvioon. Paperissa luki vain masentavaa tekstiä; "pyrimme kutsumaan teidät arvioon 3kk kuluessa", johon meinasin itse jatkaa, että "jos vain suihkin ehdimme ja jaksamme". Nämä tällaiset byrokraattiset asiat kun tuntuvat aina jumittavan ja jumittavan, vaikka minä haluaisin kaikki nyt ja heti. Tai ainakin osan.

Sovituskäynnin ja parin viikon odottelun jälkeen se sitten saapui. Meidän aivan ihka ensimmäinen, Kasperin tarpeisiin muutettu ja tehty pieni pyörätuoli <3 Pakkohan sitä oli päästä heti kokeilemaan, vaikka neurologin käynnillä väsähtänyt poika olisi varmaan oikeasti halunnut ennemmin nukkumaan kun tuoliin istumaan. Iltapäivästä fyssari kävi säätelemässä tuolin säädöt kuntoon ja pääsimmekin käyttämään pyöristä ja tutustumaan siihen paremmin. Kundi oli niin suunnattoman onnellinen. Ja voitte uskoa, maatasossa aiemmin liikkunut kaveri pääsi kymmeniä senttejä korkeammalle, ihan uusi maailmahan siinä aukeni! Ovenkahvat + miljoona muuta asiaa mikä oli nyt käden ulottuvilla.


Kasper on oppinut joitain viikkoja sitten sanomaan "wau". Sitä toistelee yleensä silloin kun tekee pahaa, tai on löytänyt jotain mielenkiintoista, tai silloin kun muut kehuvat häntä. Eilen kuulin sen sanan kymmeniä kertoja. Tuolista pois tullessa tuntui toistuvan sanat "tuoliii" ja "ittumaaa". Käsky oli selvä, tuoliin istumaan! Illalla kävimme kuitenkin pientä "keskustelua" siitä, laitetaanko vöitä ollenkaan kiinni, ja sen seurauksena kundi meinasi myös pudota pyöriksestä. Äidin yksimielinen päätös siis jatkossa on, että kyllä. Me pidämme vyöt visusti kiinni.


Vielä illalla yöpuvussa ja paljain varpain piti päästä vähän kärryyttelemään. On se vaan niin wau.


On se vaan niin wau.

Illalla lasten mennessä nukkumaan jäin miettimään tätä asiaa. Minusta tuntui siltä, että olisin halunnut huutaa kaikille tästä ilouutisesta. Minun lapsella on nyt pyörätuoli! Hän voi liikkua itse! Mutta samalla tajusin, että minähän saan olla myös surullinen. Saan olla myös harmissani siitä, että lapseni ylipäätään tarvitsee pyörätuolia. Sen saaminen näin varhain tarkoittanee meidän kohdalla sitä, että sen käyttö on hyvä aloittaa jo aikaisin, että siihen sitten tottuu. Kävelemisestä ei ole mitään varmuutta, eikä sitä kukaan uskalla luvata. Kukaan ei tällä hetkellä usko, että Kasper tulisi itsenäisesti kävelemään. Mutta se ei haittaa, vaikka hieman surullista se onkin. Ja nyt kun sitä pohtii enemmän, niin onhan se hurjaa. Kyllä sitä usein miettii, miten helppoa on kun jalat toimii eikä apuvälineitä tarvitse. Miten esteellinen tämä maailma kuitenkin vieläkin on.

Ja siitä esteellisyydestä tulemme varmaan puhumaan jatkossakin, ainakin nyt näiden uusien apuvälineiden saamisen jälkeen.

Mulla olisi niin paljon kaikkea muutakin asiaa, kerrottavaa, jännää uutta, uusia tuloksia ja ajatuksia, mutta nyt ei kerkee! Me pyöristellään ny ja mietitään fiksuja kirjoituksia sitten jahka aikaa riittää ;)

ps. Laputin klinikalla taas yhden invalaputtoman auton, harmi ettei niitä valmiita asennevammalappuja enää ole tullut vastaan, enkä muista mistä niitä saa. Mutta toivotaan, että edes yhdelle meni perille, ainakin hetkeksi.


16 kommenttia:

  1. Ihana Kasper :) hyvä että saitte ptörätuolin vihdoin! Tuota esteellisyyttä on tullu mietittyä itse kun lapsen kanssa rattailla liikutaan, monesti tullu tosi paha mieli ajatuksesta että helppo meidän on rattaat jättää parkkiin ja kävellä portaat hissin ollessa rikki tai mennessä johonkin pieneen kauppaan tai kahvilaan, mutta entäs pyörätuolilla kulkevat jotka sitä tuolia oikeesti tarvitsee mukaan eikä noinvain hypätä kyydistä kävelemään. Todella paljon olis parannettavaa tässä maassa asian suhteen! Ja palautetta olen monesti antanut aiheesta eri paikoissa vaikka aihe ei meitä suoraan kosketakkaan. Paljon iloa teidän perheeseen ja hyvää alkavaa kevättä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kommentistasi. Juuri tämä on hassua, nyt kun on törmännyt itse siihen ongelmaan että esteellisyyden kohdatessa ei voi vain jättää apuvälinettä siihen ja jatkaa jalan - on keksittävä toinen keino. Palautetta kannattaa antaa, vain ääntä pitämällä saa joskus muutosta :) Hyvää kevättä myös sinne!

      Poista
  2. Kiitos kirjoituksesta. Tuli elävästi mieleen se hetki, kun tyttäreni sai ensimmäisen pyörätuolinsa 3-vuotiaana, miltei viisi vuotta sitten. Samoja mietteitä heräsi silloin itselläkin. Kovaa kelataan edelleen (tai nykyään enemmän kurvaillaan sähkärillä) ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja mukavaa kuulla että kokemukset ja ajatukset olivat paljolti samoja. Meilläkin opetellaan kelaamaan, hiljaa hyvä tulee. Nyt rakastaa jo keulia ja pääsee liukumaan aika kivasti taaksepäin. Apteekissakin törmäsi jo hyllyyn ja pudotti tavaroita. Kundilla oli hauskaa - äidillä ei niin. :)

      Poista
  3. Kasperi on onnellinen, ja se on pääasia! Toki toivotaan että hän voisi vielä jonain päivänä kävellä itse. Mutta nyt on tämä hetki ja siitä kannattaa iloita!
    Terveisin Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, pääasia että mini on iloinen omissa toimissaan ja nauttii olemisestaan. Kävelykyky on loppujenlopuksi aika pientä, kun apuvälineitäkin on olemassa! <3

      Poista
  4. Heippa!
    Ensiksikin onnea hienosta pyöriksestä!Kuvista paistaa ilo.
    Kuvista puheenollen,kiinnostaisi tietää,miksi Kasperilla on niin usein kuvissa tutti suussa? Syökö hän paljon tuttia ja miksi?
    Toivottavasti kysymykseni ei loukkaa Sinua,mielenkiinnosta kyselen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi. :) Kasperilla on pääasiallisesti alkuyöstä tutti ja päiväunilla, joskus myös harmituksen iskiessä esimerkiksi levottomana. Olemme päässeet jo paljon eroon siitä, miten tärkeä tutti oli Kasperille aiemmin. Toivon että pian pääsemme kokonaan eroon :)

      Poista
  5. Voi että! Tuli aivan nostalginen olo tekstistäsi! Sain oman ja ensimmäisen pyörätuolini samoihin aikoihin kuin Kasper ja voin TODELLA samaistua tuohon wau-kokemukseen!

    Ensimmäistä kertaa pääsin liikkumaan vaivatta itsenäisesti, pysyin kavereiden perässä ja tunsin olevani iso tyttö! (Vielä päälle se ikätoverieni kateus siitä, että minulla oli jotain mitä heillä ei, tosi wau ;) )

    Tottakai saat tuntea surea sitä, että lapsesi ei välttämättä tule kävelemään. Muista, että lapsesi ei sitä ehkä osaa edes kaivata. Minä en osaa myöskään kävelykykyä kaivata, juuri sen takia, kun on se elämänmahdollistava pyöris. Tietenkin joskus ottaa päähän esteellisyys- ja byrokratia-asiat, mutta sitä ei osaa edes suoraan linkittää kävelykyvyn puuttumiseen, niin hassulta kuin se kuulostaakin!

    Tsemppiä! Iloitkaa pyörätuolin tuomista mahdollisuuksista, mutta kaikki tunteet ovat sallittuja! <3

    Reeta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ministä tuli ihan iso poika kerrasta, kun sai pyöriksen. En uskokaan että tulee koskaan niin kovin kaipaamaan kävelemistä, vaikka sitä kävelytuolissa tekeekin mielellään, mutta omalla tavallaan. Kiitos, me reenaillaan kovasti! <3

      Poista
  6. Invalidiliitolta saa tilattua ainakin niitä "jätäthän tämän paikan niille jotka oikeasti sitä tarvitsevat/muista laittaa lupalappusi näkyviin" lappusia

    VastaaPoista
  7. Ja olen onnellinen että pikkutyyppi sai oman pienen sopivan tuolin, se avaa varmasti aivan uuden maailman kuten jo itsekin kerroit :) Ja olet valitettavan oikeassa myös siinä miten esteellinen maailma vielä toistaiseksi on, se aiheuttaa toisinaan äärimmäisiä haasteita etenkin jos on liikkeellä yksin/toisen pyörätuolia käyttävän kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haasteita on, mutta pala kerrallaan tehdään työtä niiden voittamiseksi :)

      Poista
  8. Onnea omasta pyöriksestä!! Voi kuinka onnelliselta Kasper näyttää:) Ajattele niin, että Kasper ei varmasti kävelyä kaipaa. Ilo ja onni paistaa Kasperin kasvoista!

    VastaaPoista