Rohkeudesta ja kiitollisuudesta

Mun piti alunperin kirjoittaa tänään ihan jotain muuta. Kasperille tuli illasta taas hoitotarvikejakelun lähetys, tällä kertaa postin kotiinkuljetuksella suuren määrän vuoksi ja pari tuntia siivosin ja järjestelin huonetta että sain taas mahtumaan lukuisat pakkaukset ja laatikot säilytykseen. Mietin sitä, miten paljon meillä oikeasti on hoitotarvikkeita - sellaisia välineitä ja tarvikkeita joita ei joka talosta normaalisti löydy - ihan vain tämän erityisyyden vuoksi. Ja tosiaan, se on ihan hurjaa, miten paljon sitä tavaraa ja tarviketta tarvitsee! Niistä olin tekemässä postausta, mutta sen aika näköjään tulee lähipäivinä, mutta myöhemmin.

Marras-joulukuussa minua pyydettiin mukaan Invalidiliiton kampanjaan, jossa tehdään vammaisten lasten syrjintää vastaista työtä varainkeruukampanjan avulla. Kampanjan tuotto ohjataan esimerkiksi Invalidiliiton perhetoimintaan, joka on ollut myös meidän elämässä paljon esillä. Olen itsekin yrittänyt vaikuttaa liitossa ja yhdistyksissä, ja tämä kampanja sitten vain jotenkin kolahti juuri minulle - olenhan jo aiemmin ottanut sen roolin, että puhun asioista avoimesti ja suoraan, se on minulle kunnia-asia. Seison sanojeni, ajatusteni ja mielipiteideni takana, vaikkei ne oikeasti aina olekaan valtavirran mukana kulkevia. Mielipiteissä on oikeastaan onneksi se mahtava juttu, että ei ole oikeaa mielipidettä, on vain jokaisen oma ajatus samasta asiasta. Mielipiteistä ei "voi" kiistellä, koska loppujenlopuksi kukaan ei ole oikeassa. Saan päivittäin ja viikoittain aivan ihania kommentteja ja viestejä teiltä blogin lukijoilta, ja moni niistä koskettaa minua syvästi. Monessa myös kiitetään siitä, minkälaista työtä olen ryhtynyt tekemään. Se tuntuu hassulta, mutta lämmittää sydäntä ihan hurjasti.

Alussa en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Teen vain sitä mistä nautin. Kirjoitan niistä asioista, joista osa vaikenee. Tuon esille niitä asioita, joita moni haluaisi vain haudata syvälle maan alle. Haluan olla osa vammaisten lasten ääntä, omaishoitajien puolustaja, ihmisyyden ääni. Yksi ääni muiden joukossa, ei ainoa ääni. Haluan tehdä omalta osaltani sen, minkä pystyn meidän kaikkien eteen tekemään, ja minä olen valinnut kanavaksi kirjoittamisen. Joku toinen puhuu, tai tekee muulla tavoin, minä kirjoitan. Videon tekeminen oli iso haaste minulle, koska olen tottunut vain kirjoittamaan asioista, enkä tuomaan vammaisuusasioita välttämättä ainakaan näin radikaalisti esiin omien kasvojeni kera.

Kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen. Kampanja on saanut jo tämän päivän aikana ihan hirveästi huomiota ja seuraajia ja minä olen saanut ihan älyttömästi kannustavaa palautetta. Palautetta siitä, kuinka rohkeaa on puhua asioista niiden omilla nimillä. Kuinka rohkeaa on kertoa avoimesti, kirjoittaa avoimesti ja esiintyä avoimesti vammaisuuden puolestapuhujana, suvaitsevaisuuden puolestapuhujana, minuna itsenäni - vammaisen lapsen äitinä ja omaishoitajana. Kaikki ne negatiiviset kommentit, joista kampanjassakin puhutaan, on tänään ollut poissaan. 

Pahin vamma on asennevamma.

Kiitollisuus. Olen niin kiitollinen siitä mahdollisuudesta, minkä tämä blogityö ja elämäntilanne on mulle suonut. Siitä, mikä mahdollisuus mulla on ollut kirjoittaa ja kertoa teille siitä kaikesta, joka normaalisti jää ja jätetään pimentoon. Yksi kampanjan nettisivulla lukevista kappaleista ehkä kiteyttää tän kaiken:

"Mä toivoisin yhteiskunnalta suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Että suotaisiin jokaiselle se oma rytmi elämässä ja ymmärrettäisiin, että jotkut kehittyy ja etenee omalla tavallaan siinä missä toiset tekevät sen valtavirran mukana. Me ollaan kuitenkin yhtä tärkeitä kaikki. Mä olen luvannut puhua suvaitsevaisuudesta Kasperin puolesta  ja tulen jatkamaan sitä niin kauan, kuin mulla vaan on siitä jotain sanottavaa."

Kiitos kun olet osa meidän matkaa tänäkin päivänä.

http://elamayllattaa.fi/lapset/