lauantai 3. joulukuuta 2016

Mistä tiedän mikä on liikaa?

"Välillä olen miettinyt olenko niinkuin se tipu sadussa, joka makaa selällään ja pitelee jaloillaan taivasta ylhäällä. Mitä jos taivas ei putoaisikaan vaikka lakkaisin pitelemästä? En ole kyllä uskaltanut kokeilla, liian monta pelkoa on siinä takana".
- anonyymi leijonaemo -

On rankkaa. Terapeutin huoneessa istun tuolilla ja purskahdan itkuun. En ollutkaan sitä vielä sillä kerralla tehnyt, mutta yleensä se tulee jossain vaiheessa tunnin mittaista käyntiä. Mikä saa minut tällä kertaa romahtamaan hetkellisesti? "Mitä tapahtuisi jos sanoisit kerrankin, että nyt on likaa?". Siis mitä minulle ja muulle maailmalle tapahtuisi, jos kerrankin uskaltaisin luovuttaa? Itkin. Itkin siitä, etten halua luovuttaa, mutta toisaalta siitä, etten tiedä mitä sitten tapahtuisi, olisiko se edes luovuttamista? Onko asioilla tapana järjestyä? Missä kenenkin raja kulkee?


Yritän selittää itselleni, että jokainen tilallani väsyisi. En ole yhtään sen ainutlaatuisempi kuin kukaan muu, enkä huonompikaan. Olen yksi lukuisista äideistä ja isistä, jotka väsyvät arjen paahteessa. 10-13 kertaa lääkkeet vuorokaudessa. 2-3 terapiaa yhdellä, toisella 1-2, kolmannella 1, VIIKOSSA. Sairaanhoitajia, lääkäreitä, tutkimuksia, soittoaikoja. Katetrointeja 5-6 kertaa vuorokaudessa, avannehoitoa, letkuruuat 5-6 kertaa vuorokaudessa, vettä iso määrä pienissä osissa. Paljon yövalvomista ja pahaa oloa, paljon ylivirittyneisyyttä ja naurua ja iloa. Verensokeriseurantaa 24/7, lukuisia sormenpäämittauksia, korjauksia, lisälääkkeitä. Muista aamulääkkeet ja iltalääkkeet, päivälääkkeet, peseytymiset, ruuanlaitot.... Tee sitä, tee tätä, huolehdi siitä ja tästä ja tuosta, muistithan sen... ja tän... Olethan perillä kaikesta? Langat turvallisesti käsissä? Ai, teille tuli vesivahinkokin (oho, sori). Kai pakkaat tavarat nyt tai viimeistään ihan kohta? Järjestäthän muuton, mieluusti mahdollisimman heti? Taiot auton, laatikot, apukädet ja terveen selän?

Kai sinä nyt tämän asian kykenet hoitamaan? 

Mitä tapahtuu jos kamelin selkä katkeaa?

Silloin joskus kun ei vielä ollut isoa taakkaa hartioilla tällaisesta superarjesta, tiesi kuitenkin mitä stressi tarkoitti. Ajoittain stressaantui, vaikka ihan työasioista. Tiesi kyllä mitä väsymys on, ja aika-ajoin sitä varmasti kokikin - yleensä omasta syystä (liikaa töitä tai liian vähän unta). Kun poika sitten syntyi, hetken tuntui siltä, että sitä suurempaa väsymystä ei voi olla - kuulkaa kyllä voi. Se oli aika pientä. Joka kerta, kun tulee uusia hoitotoimenpiteitä tai diagnooseja tai muuten vain huonoja uutisia, sitä vain jotenkin asennoituu ottamaan kaiken vastaan vaikka aina mietti, että "seuraavaa juttua en enää kestä". Tottakai kaiken ottaa vastaan, onhan se sinun oma lapsesi. Ethän sinä nyt voi sanoa lääkärikäynnillä että "nyt ei kuule justiin huvita tai jaksa". Vastaanotat kaiken, pahimmillaan yksin, ja opettelet elämään kaiken uuden kanssa. Olet tietopankkina kaikille läheisille, jotka kysyvät kuulumisia ja uusia uutisia. Otat vastaan enemmän ja enemmän paineita, stressiä ja väsymystä, vaikket enää kykenisikään tekemään mitään. Pitkään mietin, että jos lapseni sairastuisi diabetekseen, se olisi minulle se viimeinen niitti. Olen näitä niittejä muistaakseni joskus listannut muitakin, sellaisia jotka olemme sitten saaneet. Eikä se "viimeinen niitti" ole silloinkaan tullut.

Mistä ihmeestä tiedän mikä on liikaa? En ymmärrä miten keho ja mieli kykenee ottamaan vastaan niin paljon.Toisaalta voin hyvin, minulla on hyvin apua ja tukea tilanteeseen nähden. Tilanne itsessään vain on hyvin kuormittava ja ahdistava, eikä sitä noin vain hoitajatunteja lisäämällä tai muulla vastaavalla muuteta. Eikä sitä tilannetta koe samanlaisena kukaan muu kuin minä, eli ongelma on siis siinä, miten raskas tilanne on ihmiselle itselleen. Ja itseasiassa loppujen lopuksi raskainta ei ole se fyysinen hoitotyö vaan alituinen pelko ja stressi, paperien täyttäminen, tukien ja avun vaatiminen, päivämäärien ja aikataulujen muistaminen, kalenterin järjestäminen, läsnäoleminen milloin missäkin, palaveeraaminen, tilanteen läpikäyminen. Siis kaikki se, joka ei liity suoraan lapsen sairauden hoitoon, vaan kaikkeen siihen muuhun sen ympärillä.

Mennyt viikko on ollut mulle henkisesti äärettömän raskas. Kirjoittelin tätä kirjoitusta alkuviikosta, jolloin oleilimme evakkokämpillä odottamassa remontin etenemistä. Kasperin vointi meni päivä päivältä huonompaan ja pari päivää olimmekin tuossa jo sairaalassa oksentelun ym.vuoksi. Perjantaina remontti oli valmis, mutta remppamiehet ilmoittivat, etteivät ehdi siirtämään mitään tavaroita paikalleen. Koko perjantain ahdistelin sitä, miten ihmeessä selviän tästä rumbasta. En osannut ollenkaan uskoa, että kroppani pelittäisi siihen asti, että olisimme tyytyväisenä takaisin kotona. Saatika sitten se, että sunnuntaina oli kundin 3v synttärit järjestettävänä.. ja mitä kaikkea vielä.

Tällä viikolla ihan oikeasti ensimmäistä kertaa minun oli sanottava itselleni "minusta ei ole tähän". Tiesin, etten voi luovuttaa, koska samaan aikaan perjantaina piti olla lapsen seurana sairaalassa, toisen huomionkipeän lapsen seurassa siellä/muualla, kotona siivoamassa remontin jälkiä, siirtämässä tavaroita paikalleen, purkamassa laatikoita ja muuttamassa tavaroita. Tiesin, että minusta ei mitenkään maailmassa ollut siihen yksin. Oli pakko pyytää apua ja ilmoittaa, etten kykene. Avun pyytäminen sinällään ei ollut vaikeaa, ja onneksi apua sainkin, mutta jotenkin se tilanne oli niin kaaottinen. Olen huomannut olevani todella katkera tästä vesivahingosta, koska kaikkeni jatkuvasti teen pitääkseni itseni ja perheeni mahdollisimman tasapainoisesti pystyssä. Tämä remonttijuttu on saanut päähäni vain harmaita hiuksia, silmiin lukuisat kyyneleet ja suustani satoja kirosanoja. Olen katkera siitä, että tämä kävi juuri meidän perheelle, koska minun ei olisi oikeasti juuri nyt tarvinnut kestää mitään tällaista. Edes se tieto, että nyt tänään lauantai-iltana kaikki on suht ok, evakkokämppä tyhjennetty ja siivottu, 20 muuttolaatikkoa (joissa oli täällä kotona tavaraa remontin tieltä) tyhjennetty ja lähes kaikki tavarat paikallaan, ei auta minua tässä tilassa. Kroppani on hyvin väsynyt, lihakset voivat huonosti eikä pää meinaa kestää tässä pyörityksessä. Onneksi se on nyt ohi. En ihan todella olisi voinut vielä 35 tuntia sitten uskoa että kaikki järjestyy.

On pelottavaa, että tulee tällaisia tilanteita, joissa ei ihan oikeasti pysty toimimaan. Ei vain mitenkään pysty olla monessa paikassa samaan aikaan. Ei pysty miellyttämään jokaista, tekemään kaikkea samana päivänä tai samaan kellonaikaan. Haluaisin kovasti tehdä nytkin enemmän, ja rästissä on paljon tekemättömiä töitä (varsinkin yhdistysjuttuja, anteeksi), mutta tärkeintä on nyt palauttaa tämä meidän rauha maahan ja hetken hengähtää.

On ihana olla taas kotona. Meillä on aivan ihanan värinen uusi lattia ja remppamiehet poistivat samalla suurimmat osat kynnyksistä! <3 Vaikka työ oli ihan valtava (ja vahingon aiheuttanutta firmaa kohtaan tulee "muutama" korvausvaatimus), niin olen niin onnellinen että tämä on ohi. Jos ei muuta hyvää, niin ainakin meillä on tehty joulusiivous. Ja jotenkin tämä oli luontainen aika laittaa takaisin muuttaessa myös jouluverhot ja koristeluita. Kasper on ihan superinnoissaan kun kotona on taas piano, hän ikävöi sitä päivittäin useasti. Ja aurinkokeinu, nyt saa myös keinua kun haluaa.

Hyvä minä.

En olisi ikinä uskonut, että jaksan. Kiitos kropalleni, että jaksoi tämänkin. Pyrin pitämään itsestäni nyt vielä parempaa huolta ja lepäämään ja rentoutumaan, että vähän palautuisi tästä urakasta. Kirjoittaminenkin on jäänyt, kun vuorokaudessa ei vaan ole riittävästi aikaa. Ajatuksia on ihan hirveästi päällänsä ja monta kirjoitusta odottaa loppuunkirjoittamista. Hiukka kiire tulee ennen joulua, vaikka siihenkin on vielä reilu 20 vuorokautta (vaan!).

Ensi vuoden alussa ollaan mukana ihan superhienossa kampanjassa kundin kanssa! Seuraavien viikkojen aikana varmasti tulen kirjoittelemaan aiheesta enemmän!

Kiitos jokaiselle, joka on auttanut meitä tässä vesivahinkokaaoksessa. Nyt se on ohi ja huomenna juhlitaan kundin synttärijuhlia <3

10 kommenttia:

  1. Pakko tähän on jotain kommentoida, mutta mitä? Tuntuu että tsempit ym on han turhaa, että sä voi muuta kun jatkuvastu tsempata! <3 mutta no, sä oot niin uskomaton!!! Millonkihan mä uskallan sanoa etten jaksa? Tai millon osaan pyytäö apua, osaanko sitten ennen se on liian myöhäistä? Saa nähdä. Mutta juuri tuo että kaikki muu sen lapsen ympärillä pyörivä. Mun ois pitänyt omaishoitaja hakemus täyttää jo kuukausia sitten, mutta en ole koska pelkään että tulee kielteinen vastaus enkä tiedä miten sitten jaksan sitä alkaa taistelemaan. Päivä kerrallaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos <3 Sehän se on, että sitä miettii osaako sitä stopata ennen loppustoppia. Tänään vammaispalvelun palaverissa totesin, että jos laittavat kielteisen päätöksen, valitan siitä varmasti (vaikka lakimiehen tms.avulla), joten suosittelen tekemään heti ensimmäisellä kerralla myönteisen päätöksen. No, näistähän ei aina tiedä, mutta koskaan ei voi saavuttaa jos ei edes yritä. Jaksamiset myös sinne, ja ne "turhat tsempit" ;)

      Poista
  2. Elämä ei todellakaan ole antanut sinulle helpoimpia kortteja, mutta silti porhallat eteenpäin päivästä toiseen. En voi muuta, kuin nostaa hattua tuhat kertaa aina kun luen blogiasi. Toivon niin paljon iloa, onnea ja hyviä päiviä sinulle ja pienokaisillesi.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei helpoimpia kortteja, mutta ehkä sellaiset joiden avulla oppii elämästä paljon uutta. Kiitos, ja hyvää joulua sinulle <3

      Poista
  3. Sä olet kyllä ihan uskomaton pakkaus -ja organisoinnin ihme. Ja oikeassa olet, joskus saa väsyä ja on suurta viisausta huomata se ja sallia myös itselleen se väsymys. Ja pyytää sekä ottaa sitä apua vastaan... Ihanaa ja toivottavasti viime viikkoja rauhallisempaa joulunaikaa koko perheelle:) Niin ja ei tää sun blogi mihinkään tästä katoa, kirjoitat taas kuulumisia kun jaksat:)

    VastaaPoista
  4. Kuinka tuo otsikko puhutteleekaan..kauheesti tsemppiä teille sinne ja mahdollisimman rauhallista joulun odotusta <3 Oon myötäelännyt ihan täysillä teidän arkea, hurjan kova äiti-ihminen olet <3

    VastaaPoista
  5. En osaa edes kuvitella, millaista teidän arjen pyöritys on, mutta en usko, että kukaan kykenisi selviytymään siitä tuon paremmin. Sinä teet aivan valtavan hyvää työtä koko ajan - ja vielä yksin! Ei ole mikään ihme, jos raja tulee vastaan, monilla se tulisi jo aikaisemminkin. Hienoa, että sinulla on apu- ja turvaverkkoja ympärilläsi, älä epäröi pyytää apua kun sitä tarvitset. Ole armollinen itsellesi. Tsemppiä ja rauhallista joulua teidän perheellenne :). Ja onnea ihanalle 3-vuotiaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kerroin onnittelut pikkumiehelle. Ja niinhän se on, että itse sitä aina yrittää parhaansa eikä kukaan tuskin samassa tilanteessa tekisi yhtään sen paremmin. Äiti on aina äiti (vaikka ehkä vähän joutuu välillä olla muutakin). Hyvää joulua teille <3

      Poista
  6. Minulla ei ole oikein sanoja sinulle. Lämmin lohduttava ja voimaannuttava halaus täältä pohjanmaalta

    VastaaPoista