tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kun puheliaisuus hävettää

Herään aamulla oven koputukseen;
hoitaja koputtaa oveen. Ihmetellen katson kelloa, sehän on aivan liian vähän. Ai joo, eilen hoitaja kertoikin tulevansa aiemmin jos pääsee edellisestä kohteesta ajoissa.

Puen vaatteet, avaan hoitajalle oven ja lampsin silmät ristissä kahvinkeittimelle. Juttelen hoitajan kanssa kuulumisia ja päivän/yön fiiliksiä ja pölistään niitä näitä muutenkin. Tulee tunne, että miksi jo näin aamusta tarvitsee puhua niin paljon. Olisi helpompi vain herätä rauhassa hiljaisuudessa.

Kasperin fysioterapeutti saapuu. Jutellaan kuulumiset, kerron kaikesta uudesta ja kaikesta muustakin.. Kerron taas jotain ja taas jotain. Välissä juttelen hoitajan kanssa ja sitten tyttäreni kanssa. Ja taas terapeutin kanssa. Päädyn huoneeseeni istumaan kahvikupin kanssa miettimään sitä, miksen taaskaan osannut olla hiljaa. Minkä ihmeen takia on vain tarve puhua jatkuvasti kaikkien kanssa.

Teen lähtöä allasterapiaan. Tapaan kyseisen fysioterapeutin ensimmäistä kertaa, koska oma fyssarini on kesälomalla. Menen altaalle odottamaan terapeuttia ja juttelen muutaman sanan mukavan oloisen mummon kanssa. Fysioterapeutti saapuu ja juttelemme kuulumisia. Kerron kaikenlaista, vähän ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut. Ja taas kerron, kyselen ja kommentoin. En voi tälle mitään. Hävettää. Voisin joskus olla hiljaa. Puoli tuntia teemme tehokkaan allastreenin ja hiki valuu vaikka altaassa olemmekin. Treeni on tosi tehokas ja olen kyllä muistanut kertoa joka välissä missä tuntuu ja miten. Ja myös sen mihin on tuntunut aiemmin. Tai ei ole tuntunut. Tai mikä fiilis on. Tai miksi ei ole jotain fiilistä. Tai ihan vaikka säästä. Tai peloista. Tai oikeastaan ihan mistä vaan.

Helvetti että hävettää. Miten en vain voinut olla hiljaa?

Saunassa istuskelen kaikessa rauhassa kun sinne tulee joukko mukavia vanhempia naisia. Jutellaan päivän säästä, entisistä tapaturmista, portaan liukkaudesta, uimahallien vaarallisuudesta, yhden mummon siskontytönmiehenlapsenkissankoiran synttärijuhlista ja kaikesta muusta tuiki tärkeästä. Vaikka puhuminen heidän kanssa on mukavaa ja kaikilla on hymy herkässä, mietin taas kerran : miten en vain osaa olla hiljaa.

Iltapäivästä kävin tallilla ja taas lähes koko se aika mitä en ollut hevosen selässä, tuli turistua tallityöntekijän kanssa. Ihan vain niitä näitä. Taas hävetti.

Tiedättekös, kun ihmisiä kiusataan esimerkiksi koulussa? Joku on lihava, toisella on silmälasit. Joku on tummaihoinen, ehkä nörtti, hiljainen, ujo, vammainen? Kiusaamisen aiheen saa kylläkin varmasti ihan mistä tahansa jos siltä tuntuu. Kiusaaminen harvoin päättyy koulun loputtua.

Minä olen aina ollut kiusattu siitä, että olen puhelias. Siitä, etten vain osaa olla puhumatta. Ja nyt haluan kertoa oman tarinani siitä.


"Oliko sulla vielä asiaa?", "tuleeko tosta puheesta loppua?" "mietitkö sä koskaan miten paljon puhut?", "kuunteletko sä koskaan?" "miten sulla voi riittää juttua noin paljon", "joo, sä kerroit ton jo aiemmin", "puhuisitko vähän hiljempaa", "miten sä voitkin puhua aina noin lujaa", "tuntuuko susta koskaan että sä puhuisit vähän liikaa?"

Ai tuntuuko musta koskaan siltä?

Kokeeko lihavaksi haukuttu ihminen koskaan inhoa omasta lihavuudestaan? Harmittaako ujoa ihmistä se, ettei uskalla puhua? Miettikää nyt vähän. Mä olen niin monta kertaa hävennyt itseäni sen takia, että mä olen todella puhelias ja sosiaalinen. Ihan järjettömän monta kertaa mun sisällä joku on kuollut sen takia, että sama ajatus toistuu päässä uudestaan ja uudestaan. Minkä ihmeen takia mä puhun niin paljon. Miksi mä en vain voi olla joskus hiljaa. Ja voi luoja että hävettää kun ei tiedä miten kovaa ja ymmärrä kuinka paljon on puhunut, ja toinen vartavasten piikittää siitä suoraan vasten kasvoja, ehkä ymmärtämättään. Sitä haluaisi vain vajota maanrakoon.

Aikuisuus on rauhoittanut tilannetta hyvin paljon. Osaan kuunnella muitakin (mitä olen tosiaan tehnyt kylläkin aina, mutta nykyään vielä enemmän). Koskaan ei ole ollut kyse siitä, ettei minua olisi kiinnostanut toisen mielipiteet tai ajatukset. Monesti joudun panostamaan (edelleen) siihen että muistan kysyä myös toisen mielipiteen ja ajatukset ja kuulumiset, enkä koskaan jätä sitä tahallaan tekemättä. Minun puheliaisuuteni ei ole itsekkyyttä, vaan se on ominaisuuteni. Olen sosiaalinen, avoin ja puhun paljon. Olen minä, sellaisena minkälaiseksi olen muovautunut.

Koulussa olin aina hyvin sosiaalinen ja minulla oli useammin paljon kavereita. Olen vaihtanut koulua usein, koska olen kokenut olevani hyvin vahvasti kiusattu. Syitä oli myös muita, mutta sen kiusaamisen kohteena olemisen tunteen muistan kaikista parhaiten. Olin luokkalaisteni poikien ystävä ja parhaiden kavereideni lisäksi hengailin aika paljon luokan poikien kanssa. Sain tästä syystä vihamiehiä. Minua inhottiin, koska olin niin sosiaalinen ja ns.kaikkien kaveri. Koin lähes koko ala- ja yläasteen, että olen liian sosiaalinen tullakseni hyväksytyksi. Minua inhottiin ja haukuttiin. Muut kokivat, että haen huomiota.

Tunneilla olin aina äänessä. Olin hyvä koulussa, vaikken pahemmin edes päntännyt. Minulla on valokuvamuisti, joka on auttanut kouluaikoina ihan hurjan paljon. Opettajakin epäili kerran lunttaamisesta kun kirjoitin biologian kirjan kappaleen sanasta sanaan koepaperiin. Sain kokeista pääsääntöisesti hyviä tuloksia, rakastin kirjoittaa esseitä. Loistin äidinkielessä, englannissa, matikassa, kotitaloudessa... ja mitä näitä nyt oli. Viittasin usein, minulla oli lähes aina kotitehtävät tehty. Usein uuden oppiminen oli hyvinkin helppoa ja olin muita edellä. Juonsin koulun juhlia, lauloin juhlissa, halusin kaikkeen mukaan. Rakastin tehdä ja olla esillä. Näyttelin ysiluokalla yhtä päärooleista koulun musikaalissa ja taisin juontaa jopa kevät-tai joulujuhlankin. Sain hymytytön ja lähes jokaisena vuonna ainakin yhden stipendin. Olin sisaruskatraan "hikke" ja koulun "hikke" mutta silti suosittu - ja toisessa porukassa vihattu.

Kertaakaan, en kertaakaan koko kouluhistoriani aikana tehnyt mitään näistä hakeakseni vain huomiota, vaan juuri siitä sydämestä tehdä, olla ja esiintyä.

Voi luoja sitä onnea kun peruskoulu loppui. Yhdeksän vuoden piina oli ohi ja jatkossa sain vapaasti valita mitä halusin tehdä ja minkälaisessa seurassa olla. Muutamaa vuotta myöhemmin pääsin opiskelemaan aikuisoppilaiden keskuuteen, jossa tunsin ensimmäistä kertaa saavani olla rauhassa se minä, miksi olin syntynyt. Aurinkoinen, iloinen, energinen, sosiaalinen ja avoin minä. 

Opiskelin taannoin myös hoitoalan opintoja aikuisoppilaiden kanssa. Tällöin tuntui, että palasimme takaisin kultaiselle 90-luvulle kaikkien kiusaamiskokemusten kanssa. Olin edelleen hyvä opiskelija ja suoritin jokaisen kurssin lähes täydellisin arvosanoin. Pääsin jokaisesta kokeesta ensimmäisellä kerralla läpi ja suurimman osan erinomaisin arvosanoin. Viittasin jatkuvasti, tiesin vastauksia, minulla oli paljon kokemuspohjaa, mielipiteitä ja havaintoja. Rakastin opiskelemista ja tekemistä. Suoritin useamman kurssin etätyönä, koska tiesin oppivani myös niin helposti. Ryhmätöistä vedimme täysiä arvosanoja ja koko opiskelu oli aivan mahtavaa, ihanaa.

Kunnes sama tapahtui uudestaan.

Aikuiset ihmiset. Jotenkin luulin että kiusaaminen jäi peruskouluun. Jokaisen kokeen arvosanoja/läpipäässeitä kerrottaessa loistin hetken, siihen asti että joku taas piikitteli "Jennin saavan taas täydet". Olin lellilapsi, hikke, höpöttäjä, täydellisyyden tavoittelija. "Yllätys että Jenni pääsi läpi", "yllätys kuka taas sai täydet", "yllätys sitä ja yllätys tätä"... En mäkään käynyt luokan surkeimpien oppilaiden luona kertomassa että "yllätys, sä paska et taaskaan päässyt läpi". En ymmärtänyt miten aikuisilla ihmisillä oli oikeus mollata minua, kun ei minullakaan ollut oikeutta mollata muita. Joskus jopa tein tahallaan kokeessa jotain huolimattomasti tai jätin lukematta kokeeseen, etten saisi ainakaan täysiä pisteitä. Mutta toisaalta oli aivan sama mitkä pisteet sain, kun aina joku sanoi "no, kerros miten sun kokees meni".

Mä olen varmasti ollut puhumiseen kykenemätön edellisessä elämässä. Mulla on paljon asiaa, josta suurin osa on onneksi ihan jopa fiksuakin asiaa. Tää mun blogi on mulle aivan mahtava paikka kertoa se kaikki, mitä haluaisin kertoa myös ääneen. Mutta tää on mulle paikka johon voin purkaa tuntoni näistä asioista. Ilman mun puheliaisuutta ja sosiaalisuutta ei olis tätä blogia, mun elämässä ei olisi yhdistystoimintaa, vuosia kestänyttä nuorisovaltuuston jäsenyyttä ja kymmeniä luottamustoimia, puheenjohtajuutta, harvinaisten verkostoa, invalidiliittoa, lukuisia juontokeikkoja, erilaisia festaritöitä, vastuutehtäviä, esityksiä, näytelmiä, musikaaleja, hyvää koulumenestystä, rakkautta uuden oppimiseen, vertaistukiverkostoa. Ei olisi sellaisia asioita elämässä, joista nautin tällä hetkellä lasten jälkeen kaikista eniten. Jos en olisi koskaan avannut suutani, ei minulla olisi myöskään tätä mahtavaa issikkatammaa jota saan käydä vuokraamassa niin, että pääni pysyy tässä arjessa mukana. 

En voisi kuvitella itseäni hiljaisena ja ujona tyttönä. Olen ylpeä siitä mitä olen, mutta se on jättänyt minuun helvetinmoiset arvet. Olen vihannut itseäni vuosia, koska minä olen aina ollut tarkastelun kohteena. Minun toimintaa ja tekemisiä on tarkkailtu ja arvosteltu. Olen kokenut olevani aivan paska, vain oman luonteenpiirteeni takia. Sitäpaitsi se on sukuvika.

Kaiken tämän kanssa, mitä minulla on nyt, ehjään pala palalta itseäni. Vaikka arvet ovat syvät, olen aika tyytyväinen siihen kuka nykyään olen.

Mistä asioista sinua on kiusattu elämäsi aikana?

12 kommenttia:

  1. Itse olin kiusattu siitä syystä, että olin ujo, hiljainen nörtti ja persoonallinen. En marssinut luokan suosittujen tahdissa, vaan tein kuten parhaaksi näin. Mutta olen edelleenkin ujo nörtti, värikäs ja persoonallinen, enkä muunlaiseksi aio muuttua. Olen kaikesta huolimatta saanut kaksi lasta ja löytänyt riittävästi hyviä ystäviä, jotka hyväksyvät mut hyvine ja huonoine puolineni.
    Jatka vain jutteluas ihmisten kanssa, se voi olla kuulijalle päivän piristys ja jollekulle jopa pelastus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tärkeintä että on tyytyväinen itseensä sellaisena kun on. Joskus se voi viedä aikaa, jopa koko elämän, mutta toivon että jokainen joskus sen fiiliksen saavuttaa <3

      Poista
  2. En voinut lukea loppuun. En pystynyt. Koska en jaksa nyt itkeä. En vain jaksa koota itseäni uudestaan. Koen etten kelpaa missään enkä kenellekään tällaisena kuin olen. Miksi en osaa PITÄÄ TURPAANI KIINNI. Teippaan sen vielä joskus. Kun puren hammasta tarpeeksi kovaa, osaan olla hiljaa, mutta sitten alkaa kyselyt mikä mulla on tai suutuinko. En koe sopeutuvani mihinkään kun olen niin äänekäs tms. Olen miettinyt muuttoa muulle paikkakunnalle tai jopa ulkomaille, koska olen ulospäinsuuntautunut ihmisenä, mutta myös herkkä. Nauran paljon ja herkästi, mutta myös itken ja pahoitan mieleni toisen ihmisen sanoista. Sanotaan ettei haukku haavaa tee, mutta kyllä se tekee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhelias ja sosiaalinen mutta herkkä, tuttu fiilis.. :) hyvää kesän jatkoa ja kiitos kun kommentoit! :)

      Poista
  3. Jälleen tuli tippa linssiin !! Koskaan ei olisi hyvä aika tai hetki lukea kirjoittelujasi, pohdiskelujasi, mietteitäsi, mutta aina vaan ne täytyy lukea jostain kumman syystä ! Kovaa elämän koulua olet käynyt tai käyt lasten kanssa, varsinkin Kasperin ja itsesi kanssa. Itseensä tutustuminen ja tutkiskelu ovat äärettömän tarpeellisia asioita tehdä jokaisen, sitä kautta kasvaa ja kypsyy ja alkaa hyväksymään itsensä sellaisena kun on ja rakastamaan itseään! Sinä olet hyvä, vahva, rohkea nuori nainen. Puheliaisuus on parempi ominaisuus ihmiselle kuin mörökölli, joka ei puhu eikä pussaa !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsensä hyväksyminen voi olla pitkä prosessi vaikka taustalla olisi mitä. Kiitos. Hyvää kesää :)

      Poista
  4. Minua kiusattiin myös koulussa. Olin se luokan hikari, ujo, silmälasipäinen ja sosiaalisesti hieman kömpelö. Minun on aina ollut hiukan vaikea erottaa vitsaileeko joku vai onko tosissaan ja olen joissain asioissa hiukan turhan tarkka, että asiat sanotaan oikein, vaikka sosiaalisesti olisi fiksumpaa antaa olla. Sellainen varmasti koetaan aika helposti ärsyttäväksi. Näin aikuisena olen kuitenkin sinut itseni kanssa, olen ihan riittävän hyvä näin eikä minun tarvitse muuttaa perusluonnettani. Jatka ihmeessä jutteluasi, minusta sosiaaliset ja puheliaat ihmiset ovat tosi piristäviä. Tsemppiä kovasti sinulle ja lapsillesi!

    VastaaPoista
  5. se ahdistuksen ja syyllisyyden tunne kun miettii että sanoiko taas liikaa, nyöryytyksen tunne kun olet ystävällinen ja ihmiset kuvittelevat sen joksikin muuksi. Itseinho oman elämän paljastamisesta vaikkakin arkisissa ehkäpä merkityksettömissäkin asioissa. Hetkittäinen kateus siitä että miten jotkut voivat olla niin näkymättömiä hajuttomia mauttomia. Opettelua hyväksymään itsensä ja samalla muuttamaan toimintatapojansa. Tasapainottelua

    VastaaPoista
  6. Kiitos :) yritän olla sinut itseni kanssa etten häpeäisi,sitä mitä olen. Välillä se on työlästä ja oppimatka pitkä. Hyväö kesää :)

    VastaaPoista
  7. Ihan kun lukisin omaa tekstiä. Mulle koko ajan huomatellaan puhu hiljempaa. Oo jo hiljaa. Miks sulle sattuu noin paljon yms. Olen aina ollut hyvä koulussa, mutta samalla kova puhumaan tunnilla, viittaamaan ja avaamaan keskusteluja. Historiassa loistin ja halusin keskustella niin muut kommentoi "lopeta jo et päästään koulusta". Rakastan puhumista ja esiintymisestä. Olin yläasteella ilmaisutaidon luokalla. Hain kun alakoulu loppui. Ja pääsin. Rakastin monologeja ja kun niitä piti tehdä oli mulle yleensä just se max aika mikä sai olla. Mua kiusattiin mutta tavallaan ei. Silti kaikki oli kavereita.

    Mutta koen sen nyt enemmänkin kiusaamisena. Ja menetin monta ystävää kun sairastuin vakavasti. Ja elämäni koostuu sairaala-koti-sairaala elämästä.

    Ihana blogi sulla <3 ja voimia paljon sulle <3 ja lapsille paljon onnea ja voimaa elämän eväisiin <3 vaikka rankka on aihe, niin hienoa että uskallat kertoa siitä avoimesti. Mä haluisin puhua tai kirjoittaa omasta sairaudesta ja sen vaikutuksesta mun elämään. Mutta pelkään saavani niitä "haet huomiota kommenteja" vaikka tarkoitus ei olisi todellakaa saada huomiota tai sääliä. Olisi helpompi elää poissa kaapista. Mulla on virtsa-avanne ja peg letku ja olen vaikeasti liikuntavammainen. Mutta älyllisesti "terve". Haluan vielä opiskella mutta en tiedä mitä teen. Sairastuin yläkoulun viimeisellä luokalla ja sitä ennen olin terve paitsi mulla on myös ollut "aina" ykköstyypin diabetes.

    Olisi niin kiva tutustua suhun. Olen lukenut kauan blogiasi mutten ole osannut kirjoittaa oikeita sanoja. Ja nytkin kommentini on sekava mutta toivon että sait jotain kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että kommentoit, niin tuttua tekstiä! Jos haluat kirjoitella enemmän tai tutustua voit olla minuun yhteydessä myös pienenpojanelamaablogi (at) gmail.com :) hyvää loppukesää <3

      Poista