keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Miksi sairaalassa lamautuu?

Me päästiin vappupäivänä sairaalasta kotiin, jopa muutama päivä ennen arvioitua kotiutumista. Ihan vain siksi että poika oli jo niin hyvässä kunnossa, aivan mahtavaa. Kyllä sen huomaa että sitten kun se parantuminen lähtee kunnolla käyntiin niin se onkin yllättävän nopeaa. Vähän takapakkia meinattiin ottaa, mutta siitäkin selvittiin ja tällä hetkellä vointi on suhteellisen mukava. Ollaan jopa lähdössä huomenna parin päivän lomalle, mistä pitääkin varmasti kirjoitella loppuviikosta lisää. Meille kotiutui tänään myös oma Taikofon-äänialasoitin, käy tutustumassa jo ennakkoon! Lisää tietoa, kuvia, kokemustestailua ym.tulossa lähiviikkojen aikana kun päästään soittimen kanssa tutuiksi ja pääsen kirjoittelemaan yhteistyöpostausta! /tästä yhteistyöstä jo kihisin innosta aiemmin, mutten uskaltanut paljastaa ennenkun se meille kotiutui!

Viikko sairaalassa. Se tuntuu ihan hurjan pitkältä ajalta, vaikka todellisuudessa on murto-osa siitä mitä jotkut joutuvat olemaan. Tai no, toki jos laskee koko vuoden sairaalapäivät, asia on eri. Tämä jakso taisi olla meille tälle vuodelle jo viides tai kuudes osastojakso, ja nyt kuitenkin eletään vasta toukokuun alkua. Olen ihmetellyt jo aiemmin miten sairaalassa lamautu ihan täysin, että mistä se tosissaan johtuu. Kävin tätä samaa asiaa läpi myös omassa terapiassa, ja toisaalta tajusin myös paljon asioita sen myötä.

Viime viikolla olin ihan poikki. Aamulla nousin ylös älyttömän väsyneenä, väsäsin pikaisesti puuron tai leivät itselleni ja tyttärelle, valikoin ja puin vaatteet kummallekin. Taistelin vastaan tytön "en mene eskariin, haluan nukkumaan"-ajatusta ja vihdoin sain meidät liikenteeseen. Ajoin eskarille, vaihdoimme kuulumiset. Lähdin huoltoaseman tai kaupan kautta sairaalalle samalla hoitaen asioita, soitellen eri paikkoihin ja mm.peruen lähipäivien ajanvarauksia. Vastailin viesteihin, puheluihin, kyselyihin ja yritin muistaa hakea eväitä päivää varten. Stressasin pojan voinnista ja siitä mitä päivä toi tullessaan.

Pääsin sairaalalle. Hoitajan kanssa vaihdoimme kuulumiset, tarkistin annetut lääkkeet ja letkutusten rytmin. Kävimme läpi yötä, aamua, edellistä iltaa, labratuloksia. Päättelin pojan voinnista mitäköhän tuleman pitää. Kasper oli pääosin iloinen tulostani, muttei ihan joka aamu edes jaksanut pysyä hereillä. Yritin rauhoitella, sylitellä, pussailla ja puhua. Kertoa että olen läsnä ja välitän. Odottelimme lääkäriä. Tehtiin hoitotoimenpiteitä hoitajien kanssa, lääkittiin. Lääkäri tuli, kertoi päivän suunnitelmista ja tulevista tutkimuksista. Mietimme miten tässä edetään ja mitä päivä tuo. Istuin osastolla pojan vieressä pitkään iltapäivään, välillä saatoin käydä syömässä tai hakemassa kahvia. Puhuin puhelimessa, laittelin viestiä, hoidin asioita. Luin kirjaa, lauloin tuutulauluja, yritin pitää pojan tyytyväisenä.

Iltapäivällä jo valmiiksi ryytyneenä lähdin autolla kohti eskaria, hain tytön hoidosta ja mietin iltaa. Yleensä lähdin viemään tyttöä joko hoitoon tai kävimme vain kotona syömässä ja lähdimme takaisin sairaalalle. Pakkasimme tytölle mukaan tekemistä, touhuamista, lukemista ja piirtämistä. Haimme eväitä. Olimme illan sairaalalla. Illalla lähdin joko hakemaan tyttöä hoidosta tai sitten menimme yhdessä kotiin. Pelailimme hetken, teimme iltapalaa, tappelimme vaatteet pois ja hampaat peseytyneeksi. Luimme iltasadun tai kuuntelimme musiikkia. Nauroimme, ehkä itkimmekin, tappelimme ja rakastimme. Oli nukkumaanmenon aika. Minuakin väsytti, mutta tyttö oli ensisijainen saada tyytyväisenä nukkumaan.

Kello oli taas paljon. Asunto siivoamatta, ruoka tekemättä, pyykit pesemättä ja puhtaat viikkaamatta. Seuraavan päivän eväät pakkaamatta, laukku pakkaamatta, ajatukset kulkematta. Miljoona luvattua puhelua soittamatta, viestit vastaamatta.

Olin niin lamaantunut, etten vain kyennyt.

Jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä taas tätäkin viikkoa. Kun jokapäivä mentiin suurinpiirtein samalla kaavalla, oli stressi ja väsymys taattua. Vaikka pidimme muutaman vapaaillan sairaalalta, oli silloin kuitenkin tärkeintä minun ja tyttäreni laatuaika, joten omalle ajalle ei kovin jäänyt aikaa. Yritin huolehtia sokeritasapainostani ja syömisistäni parhain mahdollisin tavoin, mutta olihan se aika-ajoin aika haasteellista. Kaipasin seuraa, mutten jaksanut soittaa ihmisille takaisin. Halusin vastata viesteihin, mutten jaksanut näpyttää vastausta. Alituiset kyselyt kuulumisista alkoivat ahdistaa, mitä sanoisin? Ihan hyvin kaikki oli. Ei oikeasti ollut. En halunnut valehdella, mutten jaksanut alkaa kirjoittaa sitä, miten asiat oikeasti olivat. "Epävakaa vointi" oli varmasti monessa viestissä. "olen väsynyt, anteeksi etten jaksa vastata viesteihin".

Onneksi suurin osa ymmärsi.

Suurin osa ihmisen hyvinvoinnista tulee hyvästä olosta, liikunnasta, hyvästä ja terveellisestä ruuasta, kivuttomuudesta ym. Sitä tällaiset sairaalajaksot eivät kovin täydellisesti tue. Syömiseksi kelpaa mikä vain, jossa on päiväystä (tai päiväys ei ainakaan ole montaa päivää sitten mennyt) ja mitä nyt sattuu kädenulottuvilla olemaan. Keho huutaa liikuntaa, mutta tiedät tarkkaan että sellaiselle ei vain mitenkään ole aikaa. Jos otat vapaata sairaalalta, on silloin aikaa annettava toiselle lapselle, jonka pää huutaa rakkautta ja yhdessäoloa, läsnäoloa. Maha täyttyy kahvilla, ja oksennus meinaa tulla kun huomaat illalla juovasi noin viidettätoista kuppia kahvia.

Huoli ja stressi, se kuulkaa on tosi vahingollista! Tiesin onneksi, että se oli taas tilapäistä. Stressi tuskin helpottaa vaikka kotiin päästäänkin, ajattelin. Ja niinhän se on, tässä tilanteessa on aika vaikeaa olla stressaamatta. Mutta jokapäiväinen huoli hieman helpotti. Nyt sitä vain toivoo, että saamme olla mahdollisimman pitkään rauhassa kotona. 

Viime viikolla pelkäsin muutamana hetkenä kuollakseni. Huusin muutamalle lääkärille, itkin ja raivosin yksikseni vessassa. Annoin palautetta, hyvää ja huonoa. Kiitin itku silmässä ensihoitajaopiskelijaa, joka oli enemmän läsnä hoitajana kuin kukaan hoitohenkilökunnasta koskaan lapsen elämässä, kahden päivän aikana. Olin ahdistunut, väsynyt, itkuinen. Jostain silti kumpusi se sisu, se vahvuus ja selviytymisvimma, joka kantoi taas päivän eteenpäin.

Ja sillä sisulla me jatketaan. Kunhan muistetaan olla armollisia itsellemme.

6 kommenttia:

  1. Oi että. Niin tuttua. Tunnen nuo tunteet ja olot ja stressin. Armoa sitä on itsekin oppinut antamaan sitä itselleen. Ihanaa et joku muukin huutaa lääkäreille(: Sympatiaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) välillä on hyvä myös päästää omia tuntoja pihalle, ja joskus se sävy ei ole kaikista mukavin. Kun fiksuuden rajoissa mennään niin ei haittaa :)

      Poista
  2. Hei!

    Kiitos upeasta totuudenmukaisesta blogista. Olen seurannut blogiasi nyt muutaman kuukauden sekä ahminut vanhoja tekstejäsi. Saanko kysyä mikä lapsillasi on? En ole ainakaan vielä törmännyt tekstiin joka sen kertoisi. Ja se vielä on pakko lisätä että lapsesi ovat todella onnekkaita kun heillä on kaltaisesi äiti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) olen kyllä niistä kirjoitellut ennen. Kasper on näkämonivammainen (mm.sokeus, keva, cpvamma) ja hänellä on paljon rakenteellisia poikkeavuuksia mm.sydämessä, munuaisissa, suolistossa ja useita sairauksia. Tytöllä on käsi halvaantunut synnytyksessä ja lisäksi asioita joita vielä tutkitaan :)

      Poista
  3. Harmi et sairaalas meni noin hyvin ;)

    VastaaPoista