tiistai 8. maaliskuuta 2016

Stressi - fyysinen vihollinen

Paljon olen kirjoittanut blogissani lasten - varsinkin Kasperin terveysongelmista. Olen monissa teksteissä varmasti sivuuttanut sitä, miltä tuntuu äitinä. Minkälaisia tunteita käyn läpi päivästä ja viikosta toiseen, pelkoa, onnellisuutta, iloa, huolta ja murhetta. Olen stressaantunut, väsynyt, hyvin tunteikas laidasta laitaan. Haluan kuitenkin nyt hieman kertoa siitä, mitä stressi voi tehdä ihmiselle.

Kuinka stressi tappaa kehoa pala kerrallaan.


Olen pitkään miettinyt tämän päivityksen tekemistä. En ole sitä halunnut aiemmin tehdä, kirjoittaa, avautua ihmisille omasta voinnistani. Nyt olen kuitenkin kärsinyt jo niin pitkään niin lukuisista oireista, ja tiedän, että meitä on maailmalla tuhansia. Erityislasten äitien keskuudessa tämä aihe ei ole tabu, tämä on arkipäivää. Seuraavat tekstit ovat monille arkipäivää. Kysyin taannoin erityislasten vanhempien kokemuksia äärimmäisestä stressistä ja mitä se on meille kaikille aiheuttanut

väsymys, rytmihäiriöt, sydäninfarkti, vatsahaava, närästys, univaikeudet ja totaali-unettomuus, nivelkivut, lihaskivut, fyysisen yleiskunnon romahtaminen, hikoilu, sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistus, paniikkikohtaukset, masennus, tärinät ja vapinat, uupumus, jaksamattomuus, kuumeilu, jatkuva flunssan tunne, lukuisat kiputilat, näköhäiriöt, kokonaisvaltainen lihasten jumiutuminen, pääkipu, niskasärky, selkäkivut, tunnottomuus, vatsavaivat, huimaus...

Olen tottunut elämään jatkuvien kipujen kanssa. Kipuiluni ovat varmasti alkaneet osaksi jo  nuoruudessa, jolloin minulla on tutkittu milloin mitäkin sairautta erilaisten oireiden vuoksi. Oikeastaan ensimmäiset diagnoosit löytyivät astmasta (2004) 1.tyypin diabeteksestä (2009) ja kilpirauhasen vaikeasta liikatoiminnasta (2012). Oikeastaan mikään sairauksista ei selittänyt oireilujani. Selkäni kipeytyi kovasti ja olkapäät menivät helposti sijoiltaan. Olkapäitäni meinattiin jo siinä parikymppisenä alkaa leikkaamaan, mutta todettiin niiden liikkuvuuden luultavasti huononevan niin radikaalisti, etten halunnut leikkausta. Olkapäät tulehtuvat aika-ajoin, mutta ovat siten välillä aina paremmassa kunnossa. Tätä on jatkunut nyt reili kymmenen vuotta. Olen myöskin kärsinyt hyvin epämääräisistä lihas- ja niveloireiluista oikeastaan varmaan niin pitkään kun muistan. Kasvavan nuoren naisen elämäänhän ne toki kuuluivat, joten niitä ei sen koommin tutkittu.

Kun tyttäreni syntyi, olin kärsinyt kovista selkäkivuista jo pitkään ja kivut yleistyivät ollen muissakin nivelissä. Olin kuitenkin ollut raskaana - ja olihan minua ja varsinkin selkääni tutkittu tuloksetta jo pitkään. Ei minua vaivannut muu kuin "huono selkä" joka kaipasi liikuntaa, jumppaa ja venyttelyä. Mikään ei kuitenkaan auttanut, särkylääkkeisiinkin turtui, joten päätin tietoisesti jättää särkylääkkeet aivan minimiin. Kärsin tytön raskauden aikana myös hyvin moninaisista muistakin oireista mm.raskausmyrkytyksen vuoksi, ja keho otti aika paljon aikaa palautuakseen raskaudesta.

Olen aina ollut myös kova niskajännittäjä, niin ne sanovat. Niskani, hartiani ja selkäni on jatkuvasti aivan täysin jumissa aiheuttaen kovia päänsärkyjä, näköoireita, puutumisia ja vähän kaikkea muutakin. Kerran viikossa hieronta ei varmaan edes riittäisi, ja siihenkään ei tullu olevan aikaa. Tai ehkä se johtuu osaksi myös priorisoimisesta, kuka tietää.

Kun odotin Kasperia, oloni oli yllättävän hyvä lähes koko raskauden aikana. Selkä oli julmetun kipeä, mutta pystyin silti tehdä töitä raskauden loppuajalle asti, taisin vielä synnytystä edellisenä päivänä tehdä viimeisen työpäiväni ennen äitiyslomalle jäämistä (aika hyvin ajoitettu). Kasperin syntymän jälkeen sairastuin vaikeeseen kohtutulehdukseen joka nosti tulehdusarvot lähelle 300. Kehoni palautuminen synnytyksestä oli hankalaa ja kesti yllättävän kauan. Ystäväni muistaa hyvin, kuinka synnyttäneiden osaston kätilö pakotti minut nousemaan pyörätuoliin ennen kun pääsin katsomaan pientä elämästä taistelevaa poikaani. Olin niin huonossa kunnossa, mutta pakotin itseni ylös. En olisi päässyt lapseni luokse, joka hätäkastettiinkin ennen ensimmäistä leikkaustaan, jos en olisi päässyt ylös. Nousin ylös, mutten muista siitä mitään. Ystäväni auttoi minut takaisin sänkyyn. En missään nimessä ollut siinä kunnossa, että olisin noissut ylös. Itkin. Tuntui, että hylkäsin lapseni teho-osastolle. Odottamaan isoa leikkausta, josta ei tiedetty selviääkö pieni. Ilman äitiä, vain siksi että minä olin liian heikko. Totuus kuitenkin oli, että minä olin niin huonossa kunnossa, että minut olisi oikeasti pitänyt kärrätä sinne sängyllä. Minä olin hyvin lähellä tehohoitoa itsekin, mutta kätilön mielestä minun olisi pitänyt nousta ylös. Tällä hetkellä tuntuu, että olen vähän niinkuin päässyt siihen moodiin mihin kätilö minua yritti. Vaikka tekisi kipeää, eteenpäin on mentävä.

Piiskasin itseäni ensimmäiset kuukaudet pumppaamaan 2-3tunnin välein maitoa pienelle pojalleni. Olin todella tyytyväinen siitä, että ensimmäiset reilu 3kk lapseni sai vain minun maitoa, vaikka joikin osan pullosta/nenämahaletkun kautta. Piiskasin itseäni äärimmilleen, kukaan ei tosissaan olisi pakottanut minua heräämään kahden tunnin välein yötäpäivää. Uskottelin itselleni, että imetyksen onnistuminen on nyt minuuttiheräämisistä kiinni, ja näin loin itselleni merkityksen. Maidontuojana. Soitin välillä yölläkin imetystukipuhelimeen itkien, en jaksa tätä. En jaksa herätä taas kahden tunnin päästä. Minulle kerrottiin, ettei minun tarvitse jaksaa. Maidontuotantoni ei lopu, vaikka nukkuisin yhden kokonaisen yön. En uskonut, vaan heräsin taas muutaman tunnin päästä pumppaamaan. Pidin taulukkoa, johon kirjoitin millintarkasti tuotokseni, jonka avulla pystyin onnittelemaan tai sättimään itseäni suorituksesta. Jälkeenpäin ajatellen tämä pistää minut itkemään. Miksi olin itselleni niin ankara? Olisin oikeasti ansainnut päästää itseni paljon vähemmällä.

En kuitenkaan ajatellut, että jatkuvasti saan kehoni pahempaan stressitilaan. Se näkyi myös fyysisesti hitaana toipumisena.

Siitä alkoi kehoni äärimmäinen stressitila, joka ei ole vieläkään helpottanut.

Muistan ikuisesti päivän, kun Kasper pääsi teho-osastolta kirurgiselle pienten lasten osastolle. Olin niin iloinen, vihdoin vointi oli parempi ja vakaampi, vaikka sairaalataipaleen kestosta ei edelleenkään ollut mitään tietoa. Sain pienen vauvani ensimmäistä kertaa syliin, ja kuinka ihana hän olikaan. Itkin. Ilosta ja huolesta, siitä mitä tulevaisuus tuo. Olin väsynyt ja ahdistunut, kaikki oli niin uutta. Minulta vaadittiin suuren tietomäärän imemistä sisuksiini, vaikken tiennyt olinko valmis niin isoon tietomäärään. Tiesin paljon enemmän jo silloin monista diagnooseista mitä Kasperilla oli, kun hänen hoitajansa. Opin nopeasti, muistin kaiken, osasin paljon. Silti tiesin, ettei kroppani pystynyt vastaanottamaan tietoa niin paljon.

Ystäväni tuli seuraavana aamuna kanssani klinikalle katsomaan pientä miestä. Pääsimme osastolle. Minua huimasi ja oksetti. Tuntui pahalta, ihan kuin en olisi pysynyt pystyssä. Silmissä tuntui sumenevan ja kova pääkipu yllätti aika-ajoin. Ystäväni lähtiessä kävin syömässä. Klinikan ruokalassa ahdistuin; kaukonäköni sumentui yhtäkkiä. En tunnistanut kenenkään vastaantulijan kasvoja! Apua. Mistä minä tiesin, oliko vastaantulija lääkäri tai hoitaja, jota olisin voinut moikata. Pelotti. Sydän kurkussa pomppailen kävelin tuttua tietä ruokalan linjastolle, otin ruokaa, kävelin pöytään, istuin syömään ja näpyttelin ystävälleni viestin; MÄ EN NÄE ENÄÄ! Mietin kaikki sairaudet, joissa näkö voi lähteä. Mietin jo, että sokeudun. Samalla tajusin näpytteleväni puhelinta, näinhän minä! Se onkin vain kaukonäkö. Pirusti pelotti. Osastolle palatessani kerroin oireista hoitajalle, joka käski minut kotiin lepäämään - mutta voinko minä? Täällähän minun kuuluisi olla.

Menin kotiin lepäämään, pelonsekaisin tuntein. Seuraavana aamuna kävin lääkärissä, joka totesi minulle, että minulla on STRESSIÄ! Minun piti LEVÄTÄ. No, olisin ehkä voinut diagnosoida tuon itsekin. Otin neuvosta vaarin ja lepäsin muutaman päivän kotona, annoin muiden perheenjäsenten käydä sairaalassa puolestani (ehkä kävin siellä vähän, mutta vähän vähemmän kun olisin normaalisti käynyt). Nukuin ja lepäsin, makoilin pimeässä ilman telkkaria tai puhelinta ja annoin pääsäryn häipyä. Vähitellen olo parani ja näköhäiriötkin lähtivät helpottamaan.

Mitä enemmän tietoa Kasperin tilanteesta on tullut, sitä enemmän stressitaso nousee ja oireet voimistuvat. Tässä muutaman vuoden aikana mukaan on tullut niin laaja kirjo oireita, ettei kukaan meinaa uskoa. Välillä tuntuu, että ikää olisi 50vuotta enemmän. Voin samaistua oman mummini vaivoihin, koska ne ovat suurinpiirtein samoja. Pelkään, mitä keholleni tapahtuu ajan kanssa. Kasper kasvaa ja painoa kehittyy vielä lisää. Nostaminen käy raskaammaksi ja vaikeammaksi. Apuvälineet kasvavat ja niiden roudaaminen vaikeutuu.

Olen ravannut lähiaikoina kovien kipuilujeni kanssa myös lääkärissä. Yleensä oireet on pistetty stressin piikkiin. Viimeksi kävin lääkärissä viime viikolla ja sain heti käynnillä migreeni-diagnoosin ja siihen kokeillaan nyt lääkehoitoa. Migreeni selittäisi näköhäiriöt ja pääkivut, sopien auralliseen kohtaukseen. Olenkin miettinyt, kun niitä on nyt ollut enempi, mutten ole tajunnut yhdistää niitä jotenkin yhdeksi kokonaisuudeksi. Mutta niinhän se menee. Varsinkin yleisillä paikoilla/sairaalassa alkava näköhäiriö (yleensä näön sumentuminen tai näön "pomppiminen"), kova vannemainen pääkipu ja pahoinvointi.

Toiseksi sain vahvan epäilyn oireiden ja tulosten perusteella sidekudosreumasta. Vaikka se pelottaakin, olen niin onnellinen että vihdoin on ilmeisesti löydetty syy oireilulleni. Se voisi selittää oireilut vuosien takaa. Tällä hetkellä se selittäisi niin paljon oireita. Tuntuu helpottavalta, että oireisiin saattaa löytyä jokin hoito, jokin lievitys.

Henkisesti on todella rankkaa olla kipeä (terveisiä koko perheen läpikäyneeltä ykältä). On eri asia sairastaa viikon - kaksi kestävä flunssa kun oireilla jatkuvasti. Kun kivut lisääntyvät ja pahentuvat, leviten vähän joka paikkaan, ei se oikein naurata enää ketään. Meitä ilkutaan luulosairaiksi ja pistetään syömään kipuiluun särky- tai masennuslääkkeitä. Meille kerrotaan syyksi "stressi" ja hoidoksi "stressin vähentäminen". Olen yrittänyt monesti kysyä, miten he luulevat minun vähentävän stressiä, koska en itse ole vielä keksinyt keinoa.

Haluan puhua kaikkien puolesta, joiden kroppaa stressi pala palalta tuhoaa. Se on todellista ja salakavalaa. Minusta on tullut muutamassa vuodessa hyväkuntoisesta liikuntaa rakastavasta naisesta liikunnasta ahdistuva, hengästyvä ja apaattinen. Käyn ratsastamassa säännöllisesti, mutta muuta liikuntaa en pysty nyt harrastamaan. Tiedän, etten sopeutuisi joukkoon. En jaksa liikkua, kun hyvä jos pystyn kiipeämään portaat ylös. Päivittäin toki liikun ulkona ja kotona, mutta johonkin liikuntaporukkaan sulautuminen tekee ajatuksenakin jo kipeää. En vain ole enää siinä kunnossa.

Uskon, että tämä teksti herättää monissa ajatuksia, että onko tämä ihminen nyt näin kipeä, tai muuta vastaavaa. Toivon, että ymmärrätte, miten monet tuhannet ihmiset kärsivät hiljaa näistä samoista asioista ja vielä vakavemmista oireista. Ennenkuin kysyin asiasta muilta äideiltä suoraan, ei monikaan ollut puhunut niistä ääneen. Tämä on todellisuutta, sitä vaiettua arkea mitä todella moni elää. Siitä ei vain pidetä ääntä, vaikka joskus oikeasti voisikin.

Omaishoitajien fyysinen tukeminen on saatava paremmalle tolalle. Espoo on aloittanut vuoden 2016 alusta antamaan omaishoitajille oikeuden käyttää kaupungin uimahalleja ja kuntosaleja maksutta. Joissain kunnissa omaishoitajille kuuluu terveystarkastus vuosittain, tai muutaman vuoden välein. Joissain kunnissa se kuuluu kaikille yli 65-vuotiaille omaishoitajille. Toivon, että moni herää siihen todellisuuteen, mitä stressi myös meissä työikäisissä aiheuttaa. Emmekä me nuoret välttämättä kestä niitä asioita yhtään sen enempää. Me nuoret kaipaamme ihan samanlaista tukemista fyysiseen jaksamiseen kuin vanhuksetkin.

Mutta me jaksetaan. Me selvitään ja jaksetaan eteenpäin. Me jumpataan ja venytellään ja liikuntaan parhaamme mukaan, että oltais työkuntoisia. Me osallistutaan, haetaan tietoa ja kuntoutetaan. Me tehdään se siksi, että meidän lapset saisi parasta mahdollista hoitoa ja läheisten läsnäoloa. Me pidetään aina jotenkin huolta itsestämme juuri siksi, että jaksaisimme hoitaa muita. Vaikka se on joskus hankalaa ja vaikeaa. Mutta me onnistutaan siinä, päivä kerrallaan.

Tänään voin hyvin. Oksennustauti on selätetty ja vointi on hyvä. Ranteita ja selkää jomottaa mutta muualle ei satu. Verensokeritkin ovat olleet hyvät lähiaikoina.

Tästä me taas jatketaan.

14 kommenttia:

  1. ❤ niin totta joka sana ❤ onneks joku uskaltautuu kertomaan mitä tää elämä on ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkun täytyy joskus muistutella. Hyvistä ja huonoista asioista <3

      Poista
  2. ❤ niin totta joka sana ❤ onneks joku uskaltautuu kertomaan mitä tää elämä on ❤

    VastaaPoista
  3. Voimia 💖 Vieressä seuraavana olen ystävälläni huomannut olevan stressiä, paljon noita samoja oireita joita listasit! Kaikkeni teen ja autan parhaani mukaan jotta hän jaksaisi 💖 Te olette mahtavia kun jaksatte tämän kaiken 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  4. Voimia 💖 Vieressä seuraavana olen ystävälläni huomannut olevan stressiä, paljon noita samoja oireita joita listasit! Kaikkeni teen ja autan parhaani mukaan jotta hän jaksaisi 💖 Te olette mahtavia kun jaksatte tämän kaiken 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Se ystävän läsnäolo tekee jo paljon jaksamisessa :)

      Poista
  5. Hei. Tämä on tullut mulla mieleen monta kertaa, kun olen lukenut blogiasi, mutta eihän ole mahdollista, että teidän asunnossa olisi jotain vikaa, sisäilmaongelmaa tai kosteusvauriota? Ne aiheuttavat myöskin samanlaista oireilua ja paljon infektioita, oireiluavoi olla laidasta laitaan ja infektiot ja erityisesti lapsilla refluksi- ja suolisto-ongelmat tuntuvat olevan melko yleisiä altistuessa. En halua tungetella enkä lisätä taakkaasi, mutta halusin kertoa näistä, sillä itsekin olen joutunut moisista oireista kärsimään, ja ne ovat helpottuneet muuton myötä. Voimia päiviinne ja kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja ajatuksista. En usko että kyse on sisäilma/kosteusongelmista kun olemme kuitenkin tässä välillä muuttaneet. Monet Kasperin oireiluista selittyy ihan pohjalla olevalla syndroomalla. On kyllä aina aika-ajoin tullut mieleen ja tämä asia olisi mun mielestä hyvä jokaisen pitää mielessä, jos oireilua alkaa tulla usein ja useammalle ihmiselle. :)

      Poista
  6. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Voi kun ehtisit hoitaa myös itseäsi.arvatenkin lapset menee kaiken muun,oman terveytesikin edelle.tosiasia kuitenkin on se,että puolikuntoisena ei jaksa vuosikausia hoitaa muita.toivottavasti saat apua lastenhoitoon,jotta saat aikaa itsesikin kunnossapitämiseen.se ei ole keneltäkään pois.voimaa!
    Heli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Meillä on hoitaja kotona, joten omakin aika ja hoitaminen onneksi onnistuu nykyään aika mukavasti. On vaan tärkeää välillä tuoda esille näitä asioita, vaikka ei näistä jatkuvasti olisi valittamassa tai oireita potemassakaan. Jo hetki omaa aikaa tuo hurjasti voimia :)

      Poista