keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kun syyllisyys kalvaa mieltä

Kotiuduimme maanantaina Kasperin kanssa osastolta. Poika oli suhteellisen hyväkuntoinen, mutta minulla oli kymmenittäin kysymyksiä edelleen mielessä, joihin kukaan ei oikein osannut sanoa mitään. Osaan kysymyksistä mietittiin vaihtoehtoja, mutta osasta jäi vain tunne, että kukaan ei vain nyt tiedä miten asiat ovat. Itkin lääkärille, koska aloin jo olemaan niin loppu. En lapsiini tai elämääni, vaan tähän tilanteeseen johon liittyy hurjan paljon epätietoisuutta. Epätietoisuus syö voimavaroja aivan mielettömän paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Joinain päivinä vain laahustin osastolle ja sieltä kahville/kotiin aivan zombina, kun tuntui että jalatkaan eivät enää jaksaisi edetä mihinkään. Kroppani reagoi hyvin vahvasti epätietoisuuden tunteeseen. Itkin vielä koko matkan sairaalalta eskarille, jonka jälkeen takki oli aika tyhjä. Onneksi tyttö oli niin ihana oma itsensä, hymy jaksoi taas palata kasvoille.

Vaikka pääsimme kotiin, jäi minulle tunne, että tämä ei tainnut vieläkään olla tässä. Sihteeri lupasi soitella 2pv sisällä minulle suoliston koepalan otosta. Koepalaa ja mahdollista tulevaa avannetta ei voinut tehdä samana päivänä ja syyt kyllä selvitettiin minulle ihan fiksusti. Ensin otettaisiin koepala ja sen tulosten tiedostamisen jälkeen voitaisiin miettiä seuraavaa askelta. Vatsa ei kuitenkaan taaskaan ollut pariin päivään toiminut kunnolla, ja Kasper oli edellisenä päivänä oksentanutkin osastolla aika rajusti. En oikein tiennyt mitä elo kotona tulisi olemaan, mutta olin toki toiveikas kotiinpäästyämme. Ihanaa, hetken lepo!

Olisipa se ollutkin sitä.

Maanantaina iltana, kotiutumispäivänä Kasper oli hyvin väsynyt kotona ja nukahti jo ennen kuutta yöunille. Herättelin häntä vaatteidenvaihtoon ja iltapesuille, mutta pikkumies huusi vihaisena silmät kiinni viisi kokonaista minuutia jonka jälkeen nukahti syliini. Maidon letkutuksissa oltiin hieman jäljessä, joten päätin letkuttaa hieman pienemmällä nopeudella mutta isomman määrän alkuillan/-yön aikana. Se taisi olla virhe, koska Kasper alkoi 22 aikoihin oksentamaan sängyssään rajusti. Vaihdettiin sitten mukavasti koko sängyn petivaatteet ja kaikki patjansuojuksia myöten. Suihkut jätin kuitenkin suosiolla seuraavaan aamuun kellon ollessa ihan liian paljon. Laskeskelin kuitenkin peloissani nesteytysjuttuja, koska joka oksennus pitäisi kuitenkin nesteissä korvata jotenkin. Yöllä Kasper ei saanut lisää nesteitä, koska pelkäsin uutta oksennusta.

Mitä jos en heräisi siihen?

Tiistaina meillä oli aamusta fysioterapia ja minulla vammaispalvelun palaveri. Palaveri meni hyvin, tarkoitus oli enemmänkin päivittää tilannetta ja jutella meidän arjesta. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja he tarjoilivat vielä lisää apuja meille jos vain tarvittaisiin. Olin kiitollinen siitä, kuinka työntekijä otti huomioon myös minun unentarpeeni kaiken muun lisäksi ja oli huolissaan jaksamisestani, vaikka se onkin ollut ihan mukavalla tolalla (osastojaksoja lukuunottamatta). Palaverin ja Kasperin fysioterapian jälkeen lähdimme Meilahteen HUS kuulokeskukseen. Meillä oli siellä aika Kasperin ääniyliherkkyyksien vuoksi. Käynti oli sinällään hieman merkitön, koska lääkäri totesi vain, että kuulon poissulkeminen ei ole hyvä ajatus. Sitä en tietenkään ollut miettinytkään, vaan yksilöllisiä kuulosuojaimia kovimpien äänien helpottamiseen, mutta nyt meni näin, mitään ei siis tehdä. Kuuloakaan ei tarkistettu, vaikka siellä viimeksi oli pieni poikkeama. No, tulipahan käytyä, vaikkakin tällaisen kevyen viikon osastojakson jälkeen tuntui hieman väsyttävältä olla "turhalla käynnillä". Tämänhän olisi ehkä voinut sanoa puhelimessakin minulle?

Iltapäivästä käytiin hakemassa typy eskarista ja lähdettiin kaupoille. Oltiin reilu tunti kierrelty kun Kasper oksensi taas tosi rajusti, aivan varoittamatta. Mulla oli toki vain yksi harso mukana ja sekin koko laukun alimmaisena. Kasper oksensi vielä toisen kerran ja voin sanoa, että sitä oli aivan jokapuolella.. No.. Kaupan myyjä tympeästi tarjosi minulle paperia, kun sitä kävin erikseen pyytämässä (pyyhin myös heidän lattian oksennuksesta). Ei paljoa naurattanut, mutta vähän ehkä silti.. Taas vaan mietin nesteitä.. Pakko oli hidastaa pumpusta nesteiden nopeutta ja sitä kautta pidentää vuorokaudessa nesteytysaikaa. Tunnit tuntuivat vilisevän silmissä samalla, kun heitin heipat yöunille.

Kotiin tultuamme soitin osastolle ja kyselin nesteytysasiasta. Hoitaja pyysi, että miettisimme vakavasti klinikalle tuloa viimeistään seuraavana päivänä, jos kotinesteytys ei onnistuisi. Yritin pyytää kotisairaanhoitoa meille mahdollisesti, jotta sairaalassaololta vältyttäisiin. Tänään sitten menimme klinikan päivystykseen. Siellä otettiin röntgenkuvia ja labroja. Mahan röntgen näytti taas täytettä, mutta lääkärin mukaan kuitenkin sen verran vähän, ettei sen pitäisi aiheuttaa tätä oksentelua. Kasper oli labrojen mukaan vain vähän kuiva, joten iv-nesteitä ei viitsitty vielä aloittaa. Kotiutuminenkin olisi nopeampaa, jos nesteenä menisi oma maito, mahdollisuuden mukaan.


Lääkäri halusi ottaa meidät taas osastolle. tuntui, että muserrun taas uudestaan. HALUAN KOTIIN. Halusin tosissaan kotiin, tuntui että juuri sillä hetkellä rakastin kotiani yli kaiken. Lääkärin mukaan nyt seurataan osastolla ja meillä oli mahdollisuutta päästä "kotilomille". Siis kotilomille? Kuinka hiton kauan ne nyt meinas meitä täällä pitää??

Osastolle tultaessa käytiin paljon asioita läpi mm.viimepäivien kuulumiset. Huomasin, että koen älyttömän paljon syyllisyyttä tästä koko tilanteesta. Sitä ei tokikaan yhtään helpota se, miten minulle monesti henkilökunta puhuu. Monikaan ei varmasti tarkoita pahalla, ja toki Kasperin tilanne on tällä hetkellä hurjan vaativa ja raskas. Kysymykset hoitohenkilökunnan puolelta "onko teillä tarpeeksi apua" "onko teillä tukiverkostoa" ym.aiheuttavat väistämättä sen, että mietin miksi? Miksi hän koki tarpeelliseksi kysyä niin? Siksi, että huomaa että tilanne ei ole helppo? Vai epäilläänkö minua nyt laiminlyömisestä? Siitä, että olen liian väsynyt tekemään asiat oikein? Että olisin liian väsynyt tai ahdistunut hoitamaan lastani/lapsiani?

Olenko minä syyllinen?


Mietiskelin tossa syyllisyyden perimmäisiä tarkoituksia. Niin monesti viimeviikonkin aikana tuntui syylliseltä, milloin mihinkin. Syyllisyyttä on niin monenlaista. Se voi olla väärintoimimisesta jolloin se on mielestäni oikeutettua, mutta se voi tapauksessani olla myös ns.ilman syytä aiheutuvaa, eli minulle ei ole sanoa asiaa miksi syytän itseäni. Se on aivan hurjan kuormittavaa ja stressaavaa. Milloin tuntuu, että syyllistän itseäni siitä, etten pysty olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Etten pysty olemaan iltaa sekä sairaalalla, että kotona. Tunnen syyllisyyttä siitä, että sanon osastolla lähteväni syömään tai kahville. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun illalla kerron osastolla lähteväni tekemään toisen lapseni iltahommia ja pistämään häntä nukkumaan, vaikka pohjimmiltaan tiedän tyttöni toivoneen minua jo paljon aiemmin kotiin. Syyllistän itseäni siitäkin, koska tiedän hänen toivovan minua kotiin. Koen syyllisyyttä siitä, että joskus yritän antaa aikaa itselleni tai puhun jonkun kanssa kotona puhelimessa, kun senkin ajan voisin käyttää lapsiini. 

Syyllisyys, eikö ole ihan järjetöntä?

Mielenkiinnosta menen aamulla kuuntelemaan lääkäreiden ajatuksia ja sosiaalityöntekijän mietteitä tilanteesta, josta hän ei ole yhtään perillä. Toivon vain pientä toivonpilkahdusta, ja sitä, ettei minua jatkuvasti pidettäisi suurennuslasin alla.

Minäkin olen vain ihminen, äiti.

6 kommenttia:

  1. <3 Kovin tuttuja mietteitä. Särähti korvaan tuo "Ja miten sitten meinaatte puuttua siihen." - sepä se. Kaikki tuollaiset tapaamiset ja selvitykset ym vain lisää kuormitusta mutta harvoin niillä mitään pelivälineitä sitten kuitenkaan on. Toivottavasti teillä on kuitenkin hyvä keskustelu. Joskus sekin auttaa että joku sanoo "hyvin sä vedät".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan tuon. Voi, kuinka hyvin muistan tuon kaiken! Tuntui, että aina on väärässä paikassa, oli sitten missä tahansa. En ymmärrä, miten jaksoin sen kaiken kantaa.

      Poista
    2. (Olen eri kirjoittaja kuin tuo alempi.) Minä olen ihan samaa mieltä. Suurennuslasin alla eläminen ennemmin lisää kuormitusta kuin helpottaa sitä. Oman kokemukseni mukaan klinikan sosiaalityöntekijät tulevat lähinnä "kyttäämään" ja heidät kutsutaan herkästi sellaisissa tilanteissa, joita ei mitenkään voi sosiaalityön keinoin ratkaista. Esim. jos vakavasti sairas lapsi ja hänen vanhempansa ovat kaikki väsyneitä, koska sairastamisen vuoksi on valvottu öitä ja nukuttu katkonaisesti. Vähemmästäkin alkaa hermo kiristyä, mutta eihän siihen auta juuri muu kuin lapsen saaminen lääke/hoitotieteellisesti niin hyvään kuntoon, että nukkuminen taas onnistuu. Kyseessä on ihan täysin eri tilanne kuin jos normaalissa, hyvin nukkuvien lasten perheessä vanhemmat väsyvät. Silloinkin kyseessä on usein vanhempien (tai edes äidin) masennus, jonka diagnosointi kuuluu lääkärille eikä sosiaalityöntekijälle, ja nämä tilanteet pitäisi huomata neuvolassa eikä lastensairaalassa. Siellä sairaalassa kuitenkin on aina se tulosyy sotkemassa kuviota ja vaikka yksi asia voi peittää toisen, ollaan aika heikoilla jäillä, jos aletaan (vakavasti) sairaasta lapsesta tai hänen vanhemmistaan diagnosoida sitä masennusta ihan vaan lapsen/vanhempien olemuksesta.

      Lisäksi helposti tulkitaan tilanteita oman mielen mukaan. Olen tuosta jonkun tutkimusuutisen lukenutkin, että sosiaalityöntekijöillä on taipumus kirjoittaa papereihin tilanteeseen nähden asiattomia kommentteja ja huomioita. Tyyliin vauvaikäisellä on vaatteessan ruokatahra. Ihan tuiki tavallinen tilanne, mutta raporttiin siitä saa helposti väännettyä kuinka lapsen vaatteet olivat likaiset, ja mielikuvissa seuraava lukija näkee, että päällä on ollut samat vaatteet päiväkausia putkeen pesemättöminä. Ihan kivasti leimaa perhettä - ja aivan syyttä suotta!

      Poista
  2. Luulen että sinulle yritetään miettiä apua. Tilanteesi kuulostaa tosi rankalta! Ihmeen hyvin olet jaksanut tuon kaiken. Voi kun voisi jotenkin auttaa 😔.

    VastaaPoista
  3. Olet ihan mieletön sissi. Poikasi ei voisi parempaa äitiä saada <3 Syyllisyys on tuttu tunne minullekkin erityisen mysteerilapsen äitinä. Voi kun siitä joskus oppisi pois.

    Toivon elämäänne paljon kaikkea hyvää ja sinulle paljon voimia!

    VastaaPoista
  4. Olet ihan mieletön sissi. Poikasi ei voisi parempaa äitiä saada <3 Syyllisyys on tuttu tunne minullekkin erityisen mysteerilapsen äitinä. Voi kun siitä joskus oppisi pois.

    Toivon elämäänne paljon kaikkea hyvää ja sinulle paljon voimia!

    VastaaPoista