lauantai 10. lokakuuta 2015

Kehitysvamma-mörkö

Noniin. Neljän päivän kuntoutusjakso on sitten onnistuneesti ohi.. Ja mitäs tähän sitten sanois.. Kertaheitolla elämä runnottiin taas. Muutamassa päivässä käytiin läpi niin paljon asioita, että päätä huimasi. Muutaman päivän aikana saatiin taas niin paljon niskaan, että sitä sulatellessa on mennyt aikaa, ja aikaa tulee menemään jatkossakin. Nyt vain väsyttää ja suunnattoman iso ja pimeä verho on laskeutunut mun ylle karkottamaan kaiken positiivisen ajattelun.

Ensimmäinen päivä kuntoutusjaksolla alkoi suhteellisen kurjasti. Hoitaja oli vaihtunut (meidän oma oli sairaslomalla), vastuulääkärikin oli vaihtunut, ei oltu saatu lasten sänkyä, maitopumppu oli varattu.. Ja lopulta ei voitu jäädä osastolle edes yöksi vaikka näin oltiin alunperin sovittu ja näin ollaan ennenkin toimittu. Tulokeskustelussa meinas itku päästä, kun iski pelko, että nämä ihmiset eivät tosissaan tunne lastani eivätkä meidän koko tilannetta. Pitääkö kaiken kertominen aloittaa alusta? Kävimme läpi kuulumiset ja kerroin kyllä huolestani. Kerroin myös, että olen lähiaikoina ollut aika väsynyt, kun Kasperin ahdistus ja levottomuus on lisääntynyt. Yöt ovat menneet onneksi suhteellisen hyvin, mutta muu oireilu on lisääntynyt ja sitäkautta kaikenmaailman tutkimukset käynnissä, jokainen tietysti about eri paikoissakin vielä. Tulokeskustelussa nostin puheenaiheeksi myös Kasperin liikkumisen ja liikuntavamman, josta ei oikein oltu koskaan puhuttu. Vauvana oli otettu pään magneettikuva, jossa oli selviä löydöksiä, mutta vielä silloin ei voitu sanoa kehityksestä mitään, koska poika oli niin pieni vielä. Jotenkin toivoin, että tällä jaksolla saisi liikuntavamma-asiaan jotain selvyyttä ja jonkun oikeasti kertomaan missä kohtaa aivoja verenvuodot olivat olleet, mitä magneettikuvista oli löytynyt ja miten ne kaikki vauriot vaikuttivat pojan elämässä nyt. Tätä kautta toivoin saavani jotain positiivista ajattelua siitä, mitkä taidot voisivat vielä kehittyä normaaleiksi, ja mistä taidoista tiedettiin jo niiden jäävän luultavasti vähemmiksi.

Lääkäri otti huolenaiheeni todella hyvin vastaan ja lupasi käydä läpi tutkimustulokset ja lausunnot vielä toisen lääkärin kanssa ja toki miettiä niiden yhteyttä nykytilanteeseen kun poikaa pääsee havainnoimaan. Jotenkin tuli hyvä olo siitä, että lääkäri ottaa asian tosissaan ja voin ehkä saada jo jonkinlaista tietoa tässä muutaman päivän aikana! Ymmärrän kyllä että niistä tuloksista ei ole paljoa keskusteltu, koska Kasper on ollut vielä niin pieni silloin, eikä silloin ole voitu kertoa miten ne tulevat jatkossa vaikutamaan. 


Ensimmäiset pari päivää olivat lähinnä tarkkailua ja havainnointia. Kasperilla kävi puheterapeutti, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti useita kertoja arvioimassa erilaisia kehityksen osa-alueita kuten liikkumista, puheen tuottamista, ymmärrystä, syömistä ym. Puheterapeutin kanssa mietittiin erilaisia kuntotusmuotoja, mitä voisimme kotonakin toteuttaa. Mietimme myös Kasperin suun motoriikkaa ja alituntoa. Alitunnon vuoksi voi olla hyvin vaarallista antaa pojalle karkeampaa ruokaa ainakaan tällä hetkellä, joten se jätettiin suosiolla nyt taka-alalle. Karkeampaa saa antaa vain tiukassa valvonnassa, ettei sitä vedä sitten henkeen. Pahimmassa tapauksessa huonosta kokemuksesta voi jäädä muistijälki, jonka perusteella poika saattaa lopettaa syömisen kokonaan, ja sitähän ei tokikaan toivota.

Ravitsemusterapeutin kanssa päätettiin yrittää vaihtaa Kasperille erilainen letkuravitsemusvalmiste käyttöön, joka  voisi helpottaa pojan tietynlaista oireilua ja jättää esim.matalat sokerit kokonaan pois. Tai ainakin vähentää sokerien vaihtelua. Vaihto pitää kuitenkin tehdä suhteellisen hitaasti, että tottuminen uuteen maitoon käy fiksummin ja rauhallisemmin. Tämä uusi maito onneksi on senverran kaloripitoisempaa, että sitä ei ihan niin paljon tarvitse vuorokaudessa antaa. Tämä helpottaa huomattavasti, kun ainakin yksi letkutus vuorokaudessa voidaan jättää kokonaan pois! :)


Keskiviikkona sovittelimme uusia apuvälineitä toimintaterapeutin ja apuvälinefirman edustajan kanssa ja päätimme tilata Kasperille uudenlaisen tuolin, sellaisen jonka saa suihkuhuoneeseen tai veskiin ja jossa on alusastia, eli Kasper voi istua siinä vähän kun potalla olisi. Tämä tuoli oli vielä himpun verran liian iso, mutta lapsihan kuitenkin kasvaa ja sitä kautta sitten se on vähän parempi myöhemmin. Tilaukseen kuitenkin meni, ja lisäksi ompelimosta tilattiin sellaiset lisäpehmusteet, jolloin hieman kainaloihin kinnaavat sivutuet eivät ainakaan pääse ihoa rikkomaan. Uskomatonta on kyllä nykyään tämä apuvälinemaailman mahdollisuudet, mitä kaikkea sitä oikeasti onkaan ihan jo pienille lapsille ja miten niitä voidaan modata, hurjaa!


Fysioterapeutin kanssa katsoimme seisomatelinettä ja fyssari teki siihen muutamia muutoksia, jolla asentoa saadaan vähän paremmaksi. Kasperin lonkat kuvattiin tiistaina ja niissä oli jonkinverran muutoksia, joten seisoma-asento yritetään toki saada mahdollisimman hyväksi, jottei se ainakaan rasita lonkkia enempää. Kyseenalaistin seisomatelineen tärkeyden ja epäilin, ettei pari viikkoa sitten pahentunut lonkkien paukkuminen voisi johtua seisottamisesta. Ei kuulemma voinut (jota hieman jäin miettimään silti) ja seisottaminen oli turvallista ja hyvin suotavaa. Luut eivät muuten kuormitu ja lonkkamaljat eivät kehity tarpeeksi, jos kuormitusta niille ei ollenkaan tule. Kasper sietää tällä hetkellä maximissaan 5min yhtäsoittoista seisomista, yleensä huutaa kurkkusuorana jo heti kun "näkee" eli havainnoi telineen läheisyydessään. Yritä siinä nyt sitten seisottaa, tämäkin taitaa olla joku "muistijälki", mitä Kasperilla aika paljon on. Eli siis kerran kun joku on ikävää, se jää mieleen ikävänä ja painaa jatkuvasti mielessä. Yritä siinä nyt sitten selittää, että muttakun.. Tää nyt vaan ois hei kaveri melko tärkeetä, älä itke!

Keskiviikkona iltapäivällä pyysin myös lääkäriä tulemaan juttelemaan kanssani, mielessä juuri tuo liikunnallinen puoli. Lääkäri oli muutaman kerran ehtinyt tutkimaan ja havainnoimaan Kasperia, mutta olin ollut nuo ajat juuri ravitsemusterapeutin kanssa tapaamisessa tai syömässä, joten en tiennyt ollenkaan oliko hän jo kommentoinut asiaan mitenkään. Lääkäri kertoi, että Kasperilla on kyllä cp-vamma, joka painottuu alaraajoihin, ja jossa lihastonus (jäntevyys) vaihtelee hypotonisesta (veltosta) spastiseen (jäykkään). Aiemmin Kasperilla ei ole ollut selvää spastisuutta, mutta nyt sitä oli havaittavissa reippaasti enemmän. Kasperin jaloissa nilkkoja myöten oli alkanut ilmetä jähmeyttä, ja lihakset olivat aika kireitä jokapuolella, varsinkin alaraajoissa. Diagnoosi ei tullut minulle yllättäen, koska olinhan tiennyt nämä samat asiat jo entuudestaan, ja nyt sille oli vain nimi. Se oli toisaalta jotenkin helpottava tunne, että nyt tälle kaikelle on nimi. Lapseni on cp-vammainen.

Torstaina meillä oli niin sanotusti ylimääräinen päivä, eli en aiemmin tiennyt kuntoutusjakson jatkuvan torstaille. Meillä oli kuitenkin niin paljon siinä kaikkea, että lähtökeskustelu päätettiin sitten sopia torstaille. Aamupäivällä lääkäri halusi meidän käyvän labroissa, koska aivoista oli löytynyt myös joku poikkeavuus, jonka vuoksi hormonisäätely saattoi olla häiriintynyttä. Nyt otettiin siis kaikenlaisia hormonilabroja, jotta poissuljettaisiin mm.kasvuhormoni, ja kilpirauhas ym.vaivat. Labrasta tulimme osastolle ja minulla oli aika neuropsykologin tapaamiseen. Tapaamisessa neuropsykologi kertoi hieman kehitys-asioista, miten niitä tuolla tutkitaan ja miten erilaisia kehityshäiriöitä diagnosoidaan. Kuulemma diagnoosin saaminen, jos kyse on kehitysvammasta, voi kestää vuosia, ja yleensä diagnosoidut ovat 4-6-vuoden ikäisiä. Diagnoosi kuulemma yritetään tehdä aina viimeistään ennen kouluikää, koska kehitysvammaisen lapsen kanssa voidaan tehdä pidennetty oppivelvollisuus-päätös, ja muutenkin koulussa tulee varmasti tällainen lapsi tarvitsemaan paljon enemmän apua ja tukea. Jossain tilanteissa lääkäri voi kuulemma myös määrätä lapselle diagnoosin pienenä/nuorempana ja jopa ilman neuropsykologin tutkimuksia, jos kehitysviive on ilmeinen ja kehitysvamma on varma. Yleensä tällaisia tilanteita on esimerkiksi silloin, jos lapsen kehitys on hyvin paljon viiveinen, eikä se seurantajaksolla lähde sieltä mitenkään radikaalisti tulemaan paremmaksi. Neuropsykologi näytti sitä kaaviomallia, mistä nähdään todella hyvin kehityksen suuntaa ja minkä kaiken perusteella sitten tutkitaan ja mietitään lapsen tilannetta. Sain täytettäväksi monisivusen paperin, jossa itse arvioin Kasperin kehitystä kysymysten perusteella. Kysymyksissä oli lähinnä taitoja, joista sitten kerrottiin osaako lapsi taitoa, osaa mutta tekee vain joskus, osaako hyvin, tarvittaessa, vai aina. Sen perusteella tietyt taidot pisteytettiin ja siitä sitten saatiin arvio lapsen kehitystasosta kuukausien mukaan. Lupasin täyttää paperin meidän huoneessa ja palauttaa sen sitten arviointia varten. Jotenkin mulle jäi hieman hölmö olo tän käynnin jälkeen. En oikein edes osaa sanoa miksi. Jäin siihen uskoon, että menisi vielä vuosia mahdollisen diagnoosin kanssa, ja tuntui ettei kukaan vieläkään oikein halua puuttua Kasperin kehitystasoo, koska poika on vielä niin pieni. Antaa rauhasa kehittyä ja katsotaan sitten - lauseen olen tässä muutamasata kertaa kuullut eri ihmisten suusta. Antaa olla, on aikaa, kyllä se kehittyy, ottaa vaan aikansa. Eikö vaan?

Lähtökeskustelussa oli paikalla fysioterapeutti, puheterapeutti, lääkäri, toimintaterapeutti, kuntoutusohjaaja ja minä. Lääkäri oli ehtinyt jo muutaman terapeutin kanssa puhua Kasperin asioista kun tulin paikalle. Aloitimme ensimmäisenä asiana keskustelemaan cp-vamma-diagnoosista, josta eilenkin puhuimme. Vertasimme terapeuttien huomioita toisiinsa ja mietimme hieman apuvälineasioita jatkoa ajatellen. Kasperille varmasti tehdään sellaiset vetoketjulla avattavat ortoosit jalkoihin, kunhan hän vain hieman siedättyy seisomatelineeseen. Nyt seisominen on niin vähäistä, että ortooseja ei vielä tarvitse. Toisena asiana lääkäri pudotti pommin: Hän mietti asettavansa Kasperille kehitysvamma-diagnoosi.

Kehitysvammadiagnoosin.

Siis mitä? Täh? Kasperille, kehitysvammadiagnoosi, nyt? Onko mun lapseni nyt virallisesti kehitysvammainen? Mitä?

Päässä seilasi kymmeniä erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Miksi kehityksestä ei oltu aikaisemmin puhuttu ja nyt kun siitä suvaittiin avata suu, niin heti lätkästiin tällainen diagnoosi? Olihan lääkäri nyt ihan varma ja tosisaan? Tai siis oli. Tiesinhän minä sen. Kyllä minä tiesin jo aiemmin, että Kasper on kehitysvammainen. Kaikesta optimistisuudesta huolimatta olin ollut lähes varma siitä jo jonkun aikaa. Kehitys oli hidasta ja kehitysasekeleet pieniä. Kehittyi kyllä, mutta ne askeleet olivat niin pirun pieniä, verrattuna (vihaan vertaamista) terveeseen samanikäiseen lapseen. Ei saa verrata, eihän lapseni ole edes terve.

Koko muu lähtökeskustelu oli ihan sanahelinää. Jotain tavoitteita me taidettiin asettaa ja jotain puhua siitä suun motoriikasta ja puheen kehittymisestä. puheterapiakin alkaa ensi vuoden alusta. Mä en oikein edes ole varma mitä kaikkea me puhuttiin sen jälkeen, koitin vaan kaikin voimin pidättää itkua ja miettiä, mitä nyt. Kaikki mun haaveet normaaliksi kehittymisestä (hirvee lause) romuttui kertaheitolla. Onko mun lapsi nyt oikeasti kehitysvammainen? Mitä tulevaisuus tuo? Miten pitkälle Kasper oikeasti kehittyy? Tuleeko Kasper selviämään koskaan itsenäisesti arjessa? Koskaan, ikinä, ilman toisen jatkuvaa apua? Mihin asti mä jaksan hoitaa poikaa? Onko se aina mun vauva?

Ja pää löi niin tyhjää satojen uusien kysymysten kanssa.

Muutaman päivän mä oon ollut tässä aika shokissa. Nää päivät on meneet jotenkin vaan siinä arjessa, sumussa, menneet vaan. Koko ajan ahdistaa, väsyttää ja turhauttaa. Koti on likainen, tavarat epäjärjestyksessä, kaikki tekemättä ja reissuunkin pitäisi alkaa jo tosissaan pakata tavaroita. Tiedän paljon asioita mitä pitäisi saada hoidettua, mutte jotenkin lepo kuulostaa paljon paremmalta vaihtoehdolta kun kotityöt tai kaupoissa ravaaminen. Oma sänky, villasukat ja villatakki, kynttilänvalo ja telkkari vetävät yllättävän paljon puoleensa. Henkisesti koen olevani just nyt aivan rikki, mutta eiköhän täältä taas tulla ylöspäin. Ihmettelen kovin, ettei kukaan hoitohenkilökunnasta kyseenalaistanut sitä, tarvitsisinko ehkä tukea tämän asian sulattelemiseen. 

Eihän se muuta lasta mitenkään. Kasper on sama Kasper diagnoosista huolimatta.

Tää lause on niin pirun kulutettu! On se ihan sama poika, mutta koko tulevaisuus, kaikki ajatukset tulevaisuudesta tuntuu romuttuvan kerrasta. Kaikki ajatukset, lauseet ja tsempit siitä, että Kasper tulisi vielä ajan kanssa kehittymään ikäisensä tasolle, murenivat kerrasta. Minua on koko Kasperin iän yritetty lohduttaa sillä, että aikaa on, ja jokainen kehittyy omaan tahtiin. Kasperilla on vielä aikaa ottaa kiinni ikäisensä ja "kaikkihan sen ymmärtävät että ei ole vielä saanut ikäisiään kiinni sairasteluiden vuoksi". Eilen minusta tuntui jopa törkeältä, että ystävni ja sukulaiseni ovat saaneet minutkin jopa uskomaan näin, vaikka se on ollut vain toivetta. Olin jo hetken suuttunut, kun tajusin, että oma ajatukseni pojan kehityksestä oli sittenkin se oikea, mutta olin vain lähtenyt tähän ympäristön hypetykseen mukaan. Eihän se oikeasti ole kenenkään vika.

Kukaan, joka ei ole tällaisia uutisia kuullut, ei voi samaistua tunteeseen nyt. Kukaan, jonka lapsen "normaaliksikehittymistoiveita" ei ole kerrasta torpattu, ei voi ymmärtää miten pahalta tää kaikki tuntuu. 

Ihan kun olis suru-aika.

14 kommenttia:

  1. Suruaika se onkin. Äidit/perhe jätetään aivan yksin pärjäämään surunsa kanssa. Se on oikeastaan aika uskomatonta.

    Voimia sinulle ❤️

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Meillä on Valolla samanlainen wc-istuin, isompana kokona vaan ja on ollut todella hyvä ja toimiva! Valo tekee suurimman osan "asiostaan" nykyään jo sinne ja se helpottaa paljon.

    Noista neuropsykologien testeistä ja lomakkeista sanoisin, että ne on suurimmalta osaltaan pelkkää bullshittiä, niissähän ei oteta esim. näkövammaa mitenkään huomioon. Ja se kuitenkin vaikuttaa todella paljon kaikkeen - se, ettei näe ja ei voi sen vuoksi tehdä tai ymmärtää tiettyjä juttuja, ei tarkoita, että olisi tyhmä.

    Lopuksi vielä siitä kehitysvammadiagnoosista. Muistan, kun Valo sai sen, saman ikäisenä kuin sinunkin poikasi. Itse osasin odottaa sitä neuropsykologin testien jälkeen. (Sen vuoksi kai se neurologinen testi ylipäätään tehdään.) Olin kerännyt suojakilpeä tuota keskustelua varten jo pitkään ja kun lääkäri sen sitten paukautti ilmoille, niin suojakilpi oli aika reippaasti tanassa. Sattui se silti. Diagnoosin kanssa oppii elämään. Monia byrokratiataisteluita se helpottaa.
    Pystyn samaistumaan tosi hyvin tunnelmiisi ja ajatuksiisi, koska olen käynyt ne itsekin läpi. Enää se, ettei Valo kehity juuri lainkaan, ei satu. Hän täyttää pian viisi vuotta enkä edes odota, että mitään merkittäviä liikunnallisia taitoja tulisi ikinä.
    Mutta siltikin Valo on esimerkiksi kommunikaatioasioissa kehittynyt ja osoittanut sellaista osaamista, mitä kukaan neurologi tai muu vastaava pönöttäjä ei olisi ikinä uskonut mahdolliseksi! Jokaisella on omat vahvuutensa, joilla loistaa, myös kehitysvammaisilla. Usko omaan poikaasi ja siihen, mitä mahdollisuuksia sinä äitinä hänessä näet.

    Voimahalaus!

    VastaaPoista
  4. Sanattomaksi vetää... Olet jo tähän asti kokenut niin paljon sellaista, mistä en itse tiedä mitään. Haluan kuitenkin lähettää tsemppiterveisiä sinulle! Olet urhea nainen...

    VastaaPoista
  5. Tää sun blogin lukeminen ja teidän elämään sukeltaminen vetää minut ihan sanattomaksi. Tiedän miten haastavaa arki on kahden normaalisti kehittyvänkin lapsen kanssa. Mulla itkettää ja samalla ihastuttaa sun asenne. Ja mä uskon, että ettet todellakaan kirjoita tai taistele vain itseäsi varten. Moni tulee siunatuksi ja rohkaistuksi sen kautta mitä täällä kerrot. Minä nyt ainakin <3

    Kasper on ainutlaatuinen pieni mies ja hänen elämällään on iso tarkoitus! Jään ihmettelemän tänne sun lujuutta ja teidän matkaa eteenpäin perheenä.

    VastaaPoista
  6. Minä puolestani olin aikanaan ylen tyytyväinen, kun pojalleni annettiin cp- ja kehitysvammadiagnoosi jo muutaman kuukauden iässä. Tiesin, ettei lapseni ole ns. tavallinen lapsi millään mittarilla mitattuna. Ajattelin, että diagnoosi helpottaa subjektiivisten oikeuksien saamista. Jep. Niin tekikin, mutta ei se elämää helpottanut. Silti joutui taistelemaan kuin leijonaemo lapsen oikeudesta palveluihin, ja tottakai sopeutumaan ajatukseen, että tämän lapsen kanssa tulevaisuus tulee olemaan tyystin toisenlainen kuin oli uskonut, toivonut ja haaveillut. Kaikki kirjoittamasi oli niin kovin tuttua ja nosti mieleeni ne huolten, surun ja epätoivon hetket ja muistot noilta vuosilta. Toivon koko sydämestäni sinulle voimia taisteluun ja rutkasti kärsivällisyyttä ja jaksamista. Me erityisten lasten äidit olemme kaikesta huolimatta erityisiä mekin. Rakkaus ei koskaan kuole.

    VastaaPoista
  7. Löysin kosketavaan blogiisi joitain blogistanian maailman koukeroiden kautta. Olen lukenut kaikki päivityksesi alusta tähän päivään nyt useamman päivän aikana.

    Sanattomaksi vetää.
    Kirjoitat arjestanne kaunistelematta, mutta silti kovin kauniisti. Kaikesta paistaa tänne asti rakkautesi lapsiisi! Ja samalla arvostus ja kunnioitus lapsiasi tutkivia ja hoitavia ammattilaisia kohtaan.

    Jään seuraamaan elämäänne ihan ehdottomasti! Samalla lähettelen Sinulle paljon voimia jokaiseen hetkeen! Ja enkeleitä teidän kaikkien vierelle. (En tiedä uskotko ja jos uskot niin mihin ja miten, mutta eikai meille kenellekään ylimääräiset suojelusenkelit pahaakaan tee...)

    VastaaPoista
  8. Saan jotenkin kiinni tästä tekstistä ja löydän itseäni. Meillä ei vaan vielä ole Keva diagnoosia, mutta sen mahdollisuus on kirjattu papereihin lääkärin toimesta todennäköisenä tulevana tapahtumana.

    Olina ika shokissa, kun tänään avasin kirjeen, jossa kerrottiin, että meidän diagnoosi mahdollisesti muuttuu F70 diagnoosiksi. Tätä ennen mun kysymyksiä on kierrelty, selvää vastausta ei ole antanut kukaan. Neuropsykologi oli oikeastaan ensimmäinen henkilö, joka suostui keskustelemaan siitä, onko mahdollista, että meillä on lsievästi kehitysvammainen lapsi ja onko se ihan mahdollista, että me tälläinen diagnoosi aikanaan saadaan. Jäin vaan jotenkin ehkä toiveekkammaksi mitä piti. Vaikka sen jälkeen käytiin miehen kanssa läpi, että se on mahdollista aj meidän on valmistauduttava siihen.

    Mutta kun se lukee paperilla, kirjoitettuna. Tuntuu kuin joku ois murskannu mun huolella rakentaman talon, joka on pystyssä (hädin tuskin ja kuitenkin vinossa) vain yhden seinän turvin. Ja justiins akun mä olin saanut melkein kamat sisään ja muutettua, jä huomaankin miettiväni että kuinka asumiskelpoisen saan siitä korjattua. Pysyykö sade ulkopuolella ja säästyykö rakenteet.

    Meillä onneksi on vielä armon aikaa ja aikaa sopeutua, jos diagnoosi tähän tarkentuu. Mutta hullua on se, että vaikka sen on jo tavallaan tiennyt lapsen ollessa jo alle vuoden, että tämä se tulvaisuus aika todennäköisesti on, niin silti jo se, että se on hyvinkin mahdollista saa itkun aikaiseksi.

    Tsemppiä sinne teille :) Ja anteeksi tämä avautuminen, sillä meillä tilanne ei ole ollenkaan niin "paha" kuin teillä.

    VastaaPoista
  9. Kiitos kun kerroit tarinasi <3 se on juuri niin, että jotenkin mihinkään tollaiseen ei voi silti hyvin valmistautua, tai voi niin hyvin kun voi.. se tuntuu niin lopulliselta kun se lukee papereissa. Tsemppiä myös teille, ketään ei saa verrata <3

    VastaaPoista