torstai 10. syyskuuta 2015

Omaishoitajuudesta - minäkin olen vain ihminen

" Sä saat olla vaan kotona", "kyllä se siitä", "nauti nyt pikkuvauva-ajasta kun sait sen oikein pitkitetysti", "mieti meitä töissä raatavia", "nauti nyt kun saat olla vaan kotona", "mieti nyt meitäkin", "sä saat sentään jäädä aamulla kotiin kun me joudutaan töihin". "Kyllä siellä kotona on hyvä tuilla elää". "meillä ei oo koskaan hoitajaa kotona", "mä en koskaan saa nukkua" "MEITÄ EI KUKAAN AUTA".

Oletko sinäkin kuullut samanlaisia lauseita? Ja jopa vielä pahempia? Niin minäkin.


Lähiaikoina on puhuttu todella paljon omaishoitajista ja omaishoitajan jaksamisesta. Yleensä puheet kohdistuvat vanhempia hoitaviin aikuisiin, jotka siis toimivat omaishoitajana omalle isälleen, äidilleen tai sukulaiselleen. Omaishoitajalla kuitenkin tarkoitetaan kaikkia niitä, jotka hoitavat omaistaan ikään, sukupuoleen ja rotuun katsomatta. Omaishoitajana voi toimia äiti, isä tai sukulainen myös pienelle vauvalleen, taaperolle, leikki-ikäiselle, koululaiselle, teinille, ammattikoululaiselle, nuorelle aikuiselle. Omaishoitajuus on omaisen hoitamista silloin, kun siitä on tehty erillinen sopimus kunnan kanssa.

Kuukaudessa on 744 tuntia. Meillä omaishoidon vapaat toteutuvat erityishuolto-ohjelman vapaiden kanssa tilapäishoitopaikassa. Olemme sikäli onnellisia, että meille on löytynyt ihana ja hyvin pojasta huolehtiva paikka. Vapaat poislukien kuukaudessa on 612 tuntia, jotka Kasper on kotona. Niistä kaikista minä olen omaishoitajana vastuussa. Tämän lisäksi meillä on sairaanhoitaja kotona vammaispalvelun sopimuksella, jolloin minun vastuulle jää keskimääräisesti laskettuna 18 tuntia jokaista vuorokautta kohti / kk kun tunnit jaetaan jokaiselle vuorokaudelle tasan. Omaishoitajan palkkani on sen verran pieni (kakkosluokka, siis suurempi kuin pienin luokka), että tästä hoidosta minulle jää käteen alle 25e/pv, joka tekee noin euron tunnissa. Euron tunnissa siitä, että hoidan vaativaa hoitoa tarvitsevaa lastani säästäen yhteiskunnan varoja huiman paljon.

Kuukaudessa minulla menee kymmenisen tuntia Kasperin fysioterapioihin. 15-20 tuntia tytön terapioihin. 20 tuntia kuluu tytön eskarin haku- ja vientireissuille. Asioiden hoitoon kuluu 5-10 tuntia viikossa, eli 20-40 tuntia kuukaudessa. Lääkkeiden jakamiseen, annosteluun, haavojen ja avanteiden hoitoon kuluu kerkimäärin reilu 40 tuntia kuukaudessa. Nesteiden letkutuksen valmisteluihin ja hoitotoimiin, välinehuoltoihin ja vatsan toiminnan hoitamiseen kuluu kuukausittain yli 100 tuntia (noin neljä vuorokautta yhteen putkeen).

Kuka vielä toteaisi, että " nauti kun saat olla vaan kotona, epäreilua".

Minä olen tutustunut vuosien mittaan lukuisiin erityislapsien vanhempiin. Äiteihin, isiin, mummoihin ja vaareihin. Moni heistä on myös sosiaalisessa mediassa kaverilistalleni. On hyvin epätoivoista nähdä vähän väliä jonkun päivittävän tilaansa; "ambulanssilla sairaalaan, epäiltiin sydänkohtausta", "ahdistaa ja väsytää", "kroppa hajoaa", "stressaa". Kuinka moni tosissaan kokee olevansa niin yksin, ahdistunut, stressaantunut, väsynyt, loppuunpalanut. Niskat on jumissa, selkää särkee, ergonomiasta ei tietoakaan. Kädet puutuu, jalat puutuu ja lähtee alta, rintakipua, unihäiriöitä, vakava stressitila, näköhäiriöitä". Ja kuka näistä puhuu? Hajoaako omaishoitajan kroppa ennenkuin "omaishoidettavuus loppuu".

Omaishoitajuus on iso kokonaisuus. On mahtavaa, että sellainen mahdollisuus on meille luotu. Omaishoitajuudessa on paljon hyviä puolia. Se on taloudellisen tuen lisäksi isompi kokonaisuus, johon kuuluu omaishoitajan terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen, rahakorvaus, kotiin saatavat palvelut, hoitotarvikkeet ja apuvälineet, palveluohjaus ja tietoa. Meille on erilaisia lomia, tapahtumia ja tapaamisia, jotka kyllä harmikseni on suurin osa iäkkäiden omaishoitajille suunnattu, eikä sellaiseen välttämättä ole mitään kiinnostusta mennä, kun oma tilanne on niin erilainen. Vertaistukea onneksi saa ja taitaa joitain tapahtumia ja lomia olla meille lasten omaishoitajillekin suunnattu. 

Omaishoitajuus on kuitenkin ennenkaikkea hyvin raskasta. Voin sanoa, että olin itse vielä muutamia vuosia sitten fyysisesti hyvässä kunnossa, jaksoin juosta portaita, lenkkeillä, käydä salilla, olla fyysisesti liikkeellä. Kun Kasper oli teho-osastolla, osallistuin sairaan lapsen vanhemmille tarkoitettuun kyselyyn, jossa yhtenä kysymyksenä oli mm. se, että pystytkö kävelemään portaat hengästymätä. Silloin nauroin kysymykselle. Se ei enää naurata.

Kroppa hajoaa pala kerrallaan. Tottakai sitä yrittää jatkuvasti pitää itsestään huolta. Stressaamista voi vähentää, mutten usko, että se koskaan lähtee minusta täysin pois. Koko kroppa on jumissa, kun liikunta jää koko ajan vähemälle. Koko kropan jumitus saa aikaan eri raajojen puutumistilat, säryt ja kivut. Vähitellen joka paikkaan sattuu. Stressi tuo elimistöön hurjan paljon muutosta, joka vaikuttaa hyvin paljon mielentilaan ja jaksamiseen. Sydänkivut, selkäsäryt, lihasjumit, puutumiset.. Arkipäivää monelle.

Miten tätä sitten voitaisiin ehkäistä? 


Minäkin olen vain ihminen. 

Olen yrittänyt kylvää tätä lausetta tässä nyt muutaman viikon, koska usein tuntuu, että minulta odotetaan yliluonnollista kykyä selviytyä arjesta kaikkien paineiden kanssa. Jokainen terapeutti ja hoitohenkilöstö vähän väliä ehdottaa johonkin asiaan ratkaisua, joka sotii oman hyvinvointini kannalta. Milloin kyseessä on yöllä tapahtuva hoito, milloin omien menojen ja hyvinvointia tukevien palveluiden peruminen tärkeämpien tieltä. Olen yrittänyt sanoa, että minäkin tarvitsen oman levon, meilläkin on oma elämä (ihan oikeasti on) ja minullakin saa olla omat menoni. Monesti lääkäriaika tai tutkimusaika vain "lytätään jollekin päivälle" ja ilmoitetaan, että tuonne menet silloin ja silloin. Siihen ei paljoa auta vinkuminen siitä, että silloin olisi ollut jotain omaa menoa, kun käynnit menevät monesti omien menojen eteen. Mitään ei oikein uskalla suunnitella useiden päivien päähän, kun lähes joka kerta niitä aikatauluja joutuu kuitenkin muuttaa äkillisten tilanteiden vuoksi.

Olen menossa reilu viikon päästä sairaiden lasten äitien lepolomalle. Loma kestää 4 päivää ja siellä ollaan ilman hoidettavia, vain äidit keskenään. Ohjelma tuli eilen, ja se oli yllätyksekseni hyvin vältä, tuntui että koko ajan vain syödään ja jutellaan. Ihanaa. Toivon saavani tästä lomasta irti myös hieman vinkkejä siihen, miten omaa hyvinvointia ja kuntoa voisi tukea ja kehon särky- ja kiputiloja helpottaa. Stressin vähentyminenkin on ihan suotavaa.

Kerron sitten teille lisää kun keksin hyviä ideoita!

Miten te koette omaishoitajuuden?


3 kommenttia:

  1. Mieheni on toiminut omaishoitajanani useamman vuoden, mutta viime vuodet hän on ollut jonossa omaishoidon tuen kanssa.

    Olen sitä mieltä että omaishoitajia tuetaan liian vähän niin rahalllisesti kuin henkistä puolta ja jaksamista. Kunnilla ja kaupungeilla on nyt tiukkaa joten vammaispalvelut vetävät vyötä tiukemmalle. Meille on siis myönnetty omaishoidon tuki mutta odotamme että meille vapautuu rahaa siihen - järkyttävää. Mietin kuinka moni vaikeammassa tilanteessaa kuin meidän perhe on jonossa... :( Mieheni luonnollisesti hoitaa minua vaikkei saakaan tukea, mutta minusta sen saaminen kuuluu asiaan. Omaishoitajia pitäisi arvostaa enemmän. He tekevät valtavan työn hoitaessaan läheistään enkä voi käsittää miten tästä voi nipistää rahaa, koska laitoshoito maksaa valtiolle paljon enemmän kuinn kotihoito.

    Ihanaa, että pääset lepolomalle! Toivon että saat ladattua akkuja ja levättyä! <3

    VastaaPoista
  2. Tärkeä ja silmiä avaava teksti. Te omaishoitajat olette todellisia arjen sankareita, joiden työ on täysin aliarvostettua. Pikkulapsiaika on jo itsessään vaativaa ja raskasta, saati sitten tuo muu päälle. Harmi, että osa ihmisistä osaa olla kommenteillaan todella törkeitä, asiaa enempää ehkä ajattelematta. Voimia arkeenne! Ihanaa, että tuollaisia lepolomia teille järjestetään!

    VastaaPoista
  3. Kuten Hikiliikkuja toteaa, todella silmiä avaava teksti. Hienoa, että kirjoitit tästä.

    VastaaPoista