maanantai 24. elokuuta 2015

Onko syytä huolehtia huomisesta?

Olen pitkästä aikaa viettänyt rauhallisen vapaan viikonlopun tytön ollessa isällään ja mummilassa ja pojan ollessa pidennetyn viikonlopun tilapäishoitopaikassa. Olen nähnyt ihania ystäviä, perhettäni, katsellut äitini kanssa viiniä juoden tulikärpästen leikkimistä, vienyt siskoni ja poikani hoitajat islannihevosilla maastoon, käynyt laivalla, syönyt hyvää ruokaa, istunut, nukkunut ja makoillut sohvalla. Ehdin hoitaa vakuutusasioita, kelapapereita, näöntarkastuksen, ja kävimpä hoidattamassa myös itseäni aivan uskomattoman ihanassa Villa Larimarissakin.


Tyttö tuli eilen illasta kotiin ja lähdimme illalla vielä äitini ja isäpuoleni kanssa kalastamaan. Typy sai siellä reilu 3v pojan kaverikseen, ja yhdessä he pitivät kaloja käsissä, laittoivat matoja koukkuun, juoksivat ja kiipeilivät kallioisella kalastuspaikalla Haukilahden rannassa. Tyttö nautti ulkona olemisesta ja kaikilla oli mukavaa, iltakin meni kotona hyvin, eikä nukkumaanmenokiukuttelua ollut, kun sai nukahtaa äidin viereen. Yöllä jouduin muutaman kerran herättää tytön ja pyytää siirtymään kauemmaksi minun puolelta, jotta saisin itsekin nukkua rauhassa.

Tänään haimme Kasperin illalla Rinnekodista takaisin kotiin. Kasperilla oli mennyt viikonloppu ihan mukavasti, tänään oli ollut hyvä päivä ja poika oli jaksanut seurustella, mutta alkupäivät olivat olleet enemmän itkuisia ja levottomia. Kasper oli kuitenkin onneksi syönyt hyvin ja pissaa oli tullut, joten kaikki vaikutti olevan mukavasti.

Kotiin kun päästiin, mittasin Kasperin lämmön, joka näyttikin pientä kuumeenpoikasta. Kasper nukahti nopeasti omaan sänkyynsä iltapuuron jälkeen. Kun lapset olivat nukkumassa, havahduin taas samaan tunteeseen; pelko. Mitä minä oikein pelkään?

Yritän olla aina stressaamatta jostain uudesta oireesta tai sairaudesta. Kasperilla on lukuisia erilaisia vikoja kropassa, joissa lähes jokaisessa piilee jonkinlainen vaara. Toinen munuainen on toimimaton, mutta toinen vielä toimii ja yhdellähän pärjää. Tämä toimiva munuainen sijaitsee kuitenkin väärässä paikassa ja siinä on takaisinvirtausta, joten minua on varoiteltu sen mahdollisista toimintahäiriöistä. Sydämessä on erilaisia vikoja, joista mikään ei aiheuta Kasperille akuuttia hätää ja kaikkien tilanne on rauhoittunut. Kuitenkin vioista saattaa koitua ongelmia tulevaisuudessa; milloin? Selkärangassa on nikamapoikkeavuuksia, jotka tällä hetkellä ovat rauhallisia eivätkä ole aiheuttanut ongelmia, mutta niiden vuoksi muita ongelmia, kuten skolioosin tuloa on syytä seurata ja sellaisen kehittyminen on mahdollista. Selkäydin on liekaantunut eli suomeksi rasvaa on vain väärässä paikassa. Tämä ei tällä hetkellä aiheuta ongelmia, mutta lapsen kasvaessa voi aiheuttaa ja saattaa vaatia (luultavasti vaatiikin) leikkaushoitoa. Koska? Kasperilla on refluksitautia, jonka vaikeus aaltoilee. Joinain päivinä/viikkoina oireet ovat hyvin vähäisiä, kunnes yhtäkkiä vointi taas huononee sen suhteen. Astman tilanne nykylääkkeillä on hyvä ja tasainen, kunnes taas pahenee?

Olen yrittänyt elää hetkessä. Toki äitinä näen pojan voinnin muutokset samantien. Ihan pienikin erilaisuus itkussa saa minut miettimään, mistä se johtuu. Olen kokenut lukuisia kertoja, että minua ei uskota sairaaloissa tai ajatuksiani, pelkojani ja havainnointejani vähätellään ja minua syyllistetään ylireagoimisesta. Tiedän, etten ole ylireagoiva luonne, mutta satun vain havainnoimaan lapseni voinnin muutokset ja tiedän niiden kertovan aina jostain. Se, kertooko ne mistään huonosta tai negatiivisesta asiasta, on eri asia, mutta jostain ne kuitenkin kertoo. Minulle ne kertoo poikani voinnin muuttumisesta, ja silloin tiedän, että jotain on meneillään.

Kasperilla on menossa jonkinlainen vahva herkkyyskausi ja siihen päälle kova eroahdistus. Aluksi olin todella huolissani asiasta, mutta olen vain yrittänyt totutella siihen, ja todeta, että se on meidän tämänhetkistä elämää. Rankkaa, mutta sitä se vain nyt on. Alun lääkäreissä ramppaamisen jälkeen olen halunnut jättää asian sikseen, koska niin usein sanattomasti ymmärsin sairaalan kannan: voi voi. Olen niin liian monesti kuullut lauseen "tällaisilla lapsilla nyt vain on tällaista", jota vihaan kaikista eniten. Jokaista lääkäriä kohtaan, jotka ovat tällaisen lauseen suustaan päästänyt, olen saanut hyvin vastenmielisen fiiliksen, enkä halua lastani enää (hätätilanteet lukuunottamatta) sellaisten lääkärien hoiviin. Äidin tiedon ja havainnoimisen voima on arvaamaton. Olen niin monesti ollut oikeassa Kasperin vointia koskevissa asioissa, että ihan pelottaa. Niinä hetkinä jonkun lääkärin nyrpeä kommentti siitä, kuinka stressaan liikaa olemattomista oireista, suoraan sanottuna ketuttaa suunnattomasti. Enkä todellakaan usko, ja tiedänkin, etten ole ainoa. Meitä äitejä, joiden huolta ei kuunnella on kymmeniä, jopa satoja, tuhansia?Äidinvaisto, se on sitä jotain.

Milloin sitten tietää, että pitäisi olla huolehtimatta? Kovastakin arjesta ja epäselvistä oireista tulee arkipäivää. Muuttuvaan vointiin tottuu, selittämättömiin oireisiin tottuu, omien huolien vähättelemiseen tottuu. Sitä vaipuu sellaiseen ajatusmaailmaan, että kyllä minua viimeistään sitten uskotaan kun on hätä. 

Ja niin kovasti toivoisinkin, että hädän hetkellä minun ajatuksia kuunneltaisiin vihdoin. Joskus jopa toivoisin, että huoleni otettaisiin todesta jo hieman aiemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti