sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Ystävämme norovirus ja muut tammikuun ongelmat

Tammikuu on ohi, onneksi.. Jotain varmasti kertoo meidän tammikuusta, että sairaalapäiviä (osasto- tai poliklinikkapäiviä) kertyi 14. Se on aika hyvä saavutus, kun päiviä on vain 31, pyöristetysti 45% tammikuun päivistä. Sairaalamaksu (679e)- ja matkamaksukatotkin (272e) paukkuivat täyteen...

Viimeksi kun kirjottelin, Kasper oli juuri putkitettu. Kasper jäi silloin osastolle seurantaan koska kuume nousi eikä hän ollut pissannut operaation jälkeen. Illalla soitin osastolle ja siellä vaikutti jo tosi hyvin menevän, kuume oli laskenut kipulääkkeillä ja pissaakin oli tullut. Labrat oli suunniteltu aamulle, mutta jos ne olisi kunnossa niin varmasti pääsisi kotiin, kyllähän sitä kotona pystyi kipulääkettä antamaan jos kuume nousisi liian korkealle.

Aamulla ajelin jo tytön kanssa sairaalalle, ja soitin matkalta osastolle. Olipas yllätys kun kuulin mitä siellä oli tapahtunut. Kasper oli alkanut yöllä oksentamaan. Oksensi myös aamulla ennen aamupalaa ja heti aamupalan jälkeen. Vatsa oli mennyt myös täysin sekaisin, joka nyt tälle suolistovammaiselle on toki muutenkin ihan normaalia. Oksennustauti, noro, rota? Kiva...

Päästiin osastolle, ja Kasperia oltiin justiin laittamassa tippaan. Kaikki tuli ulos ja poitsu oli aika vetämätön, labroja oltiin otettu ja pientä heittoa niissä oli, muttei onneksi kauhean paljon. Tulehdusarvo oli virustautia vastaava, mutta tällöin ei ollut vielä tietoa onko se noususuuntainen vai ei. Labroja seurailtiin ja lasta nesteytettiin ja hoidettiin, poitsua pestiin ja liinavaatteita ja sairaalavaatteita vaihdettiin ahkerasti.. Onneksi oli sairaalassa, olishan se ollut tosi nopeasti kotona kuivahtanut :/

Väsy äitin sylissä :/
Kasper siis aloitti perjantai-lauantai-yönä.... Tyttö lauantai-sunnuntai-yönä.... ja perkele.... minä sunnuntai-maanantai-yönä. Ei varmaan tarvi enempää kertoa kuinka mukava se norovirukseksi lopulta diagnosoitu idiootti-tyhmä-tauti oli. ONNEKSI aikuisella se ei kestä kauaa, ja jos jotain pitää positiivista sanoa.. niin eka oksennus on pahin, toisen kerran se on jo helpompaa kun ei tuu muuta kun jaffaa ;) Näin diabeetikkona se on aina vähän painimista toi tauti, kun pitää vähän noista sokereistakin pitää huolta.. Mutta sainpas kehuskeltua diabeteslääkärille toissapäivänä, että tää oli eka noro/oksutauti, jossa selvisin diabeetikkona ILMAN sairaalahoitoa!!! :)

Pikku pörröpää <3
No, sairaalassa Kasperilla menikin sitten se 5 päivää, tiistaina kotiuttivat. Mun ja monen muunkaan mielestä Kasper ei ollut ehkä ihan kotiuttamiskunnossa, viimeisestä oksentamisesta oli alle 20tuntia, ja iv-nesteet oli stopattu aika yhtäkkiä. No, Kasper sitten kotiin päästyään oksensi rajusti. Kovasti yritin nesteyttää, mutta huonommaksi meni. Keskiviikkona käytiin päivystyksessä, jossa saatiin todella tylyä kohtelua. Lääkäri kotiutti meidät, kun olin saanut annettua pojalle joku 50ml nesteytysjuomaa ruiskulla ja se oli pysynyt sisällä.. Kasper oli aivan seis, ei jaksanut pahemmin enää silmiä avata eikä reagoida nipistykseenkään. Silti mentiin kotiin... Tutkimustulosten mukaan kuulemma lapset virkoavat nopeasti kun alkaa pysymään neste sisällä..

Sanotaanko näin, että ajaessa kotiin koin sen tunteen kun itkee ja nauraa samaan aikaan - kirjaimellisesti. Välillä hakkasin rattia ja teki mieli huutaa - idiootit ja paska maailma. Välillä nauratti ihan ääneen - ei hitto. Tää on ihan kauheeta. Mutta silti tiesin että pärjätään me, niinkun aina. Tiedän, että sairaalassa on tosi kova ruuhka ja tilanpuute. Parhaimpikuntoiset kotiutetaan pakolla, jotta huonommat saavat osastopaikan. Jos lapsi mitenkään pystytään hoitaa kotona, hänet kotiutetaan - varmasti. Kotiin ajaessa pelotti ja mietitytti, jos jotain käy.. Olenko itse vastuussa siitä. Siksikö, etten jaksanut taistella meille sairaalaseurantaa? Etttä olin niin hiton väsynyt taas kerran, että hysteerisesti itkien keräsin meidän kamat huoneesta ja puin pojan.

No, Kasperin vointi alkoi kuitenkin iltaa kohden hieman kohentua. Ruiskulla pakkojuotettiin Floridralia, ja pullostakin meni jonkin verran nestettä. Seuraavana päivänä nesteytys oli edelleen aika huonoa ja Kasper vähän poissaoleva ja väsynyt, eikä jaksanut missään nimessä normaalisti syödä eikä juoda. Olen pitänyt kirjanpitoa kaikesta - syömisestä, juomisesta, ihon tilanteesta, suoliston toiminnasta, epilepsiatilanteesta, infektioista, voinnista, lääkityksistä, vointimuutoksista, hengityksestä... Ja tässä tilanteessa tämä kirjanpito oli kyllä mun helpotus, kun oireita oli paljon ja vointi vaihteli päivittäin aikalailla. 

Torstai-ilta toi mukanaan taas huolta. Kasper sai aivan uudenlaisen epilepsiakohtauksen alkuyöstä, ja se oli todella pelottavaa. Koko ilta oli mennyt aika poissaolevana ja sekavana, ja sitähän se sitten tietenkin uumoili sitä isompaa kohtausta.. Perjantaina olin yhteydessä tästä, ja tieto välitettiin neurologille. Perjantaina sitten sama homma. Iltaa kohden olo alkoi olla outo, poissaoleva, väsähtänyt. Suolisto ei ollut toiminut muutamaan päivään, ja vatsaa toimitettiin hoitajan kanssa päivällä. Kasper alkoi oireilla mahan tukkeutumista aika paljon, ja kipu oli välillä tosi kova. Varmaan kaiken tämän kipuilun, masuoireiden, epileptisen toiminnan, väsymyksen, sairastelun ym.vuoksi perjantaikin toi rajun epileptisen oireilun, jota jouduin taas lääkitsemään. Onneksi se helpotti ja Kasper sai muutaman tunnin jopa yöllä nukuttua.

Väsymys. Voin sanoa, että tiedän todella todella tarkasti mitä se on. Lauantaina ajattelin, että lähdetään ystävälle päiväksi vähän rentoutumaan, mutta Kasper saikin kauhean kipukohtauksen. Näin suoraan, että se johtui mahasta, kun kouristi mahaa ja huusi keuhkot punasena. Edellisenä iltana iltalääkkeet ja -puuron oli oksentanut, ja aamulääkkeille/-puurolle kävi samoin. Lämpökin oli noususuuntainen. Nämä olivat suoliston tukoksen oireita - oksentelu, ruokahaluttomuus ja lämmönnousu.. Ja kova kipu. Soitin kirurgiselle osastolle ja lähdettiin yhteisestä päätöksestä päivystykseen klinikalle.

Päivystyksessä saatiin aivan uskomattoman ihana hoitaja joka otti meidät tosissaan ja soitti jopa neurologinkin ottamaan kantaa epilepsiatilanteeseen, vaikka tulosyy oli eri. Kuulemma hyvä hoitaa muutkin asiat samalla kun kerran siellä oltiin - IHANA AJATTELUTAPA!! Neurologi teki lääkemuutoksia - ja huoh - jatkossa epilepsialääkkeet menee 3 kertaa päivässä.  Kirurgi tutki Kasperin ja totesi että tilanne on suhteellisen hyvä, mutta kiinteä sose sai aikaan todella kovan kipukohtauksen edelleen. Neurologi oli sitä mieltä, että jos ei muualle - niin ainakin epilepsiaosastolle jäädään seurantaan ja hoitoon. Meidät kuitenkin otettiin infektio-osastolle naistenklinikalle. Lastenklinikan infektio-osasto on siis jaettu kahteen osaan homeongelmien vuoksi, tosi kiva. Ja infektio-osastolle siksi, että norosta oli niin vähän aikaa, eikä vielä tiedetty onko virus täysin poistunut, varotoimenpide.

Naistenklinikan osasto oli kauhea. Kolkko, pitkä käytävä täynnä aneemisia huoneita. Kasper laitettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli mahdollisimman kaukana kansliaa. Sain taas kauhean itkukohtauksen, kun tajusin tilanteen. Jos nyt lähtisin kotiin nukkumaan, Kasper jäisi tänne yksin. Kukaan ei kuulisi jos poika huutaisi huoneessa. Kukaan ei näkisi yhtäkään epilepsiakohtausta, eikä silloin osattaisi reagoidakaan niihin. Kukaan ei tosiaan valvoisi poikani vointia siellä, vaikka kyse oli sairaalasta. Kirosin silloin sen infektio-osaston alimpaan helvettiin, ja juuri silloin musta tuntui että olisin voinut pukea pojan ja viedä sen takaisin kotiin.


Karu huone, josta mahtava näkymä suoraan piristävälle rakennustyömaalle!
Hoitaja tuli ja varmasti näki, että olen itkenyt lähes silmäni päästä. Huolesta, väsymyksestä, ahdistuksesta. Tuntui että ne neljä seinää oli juuri kaatumassa mun päälle. "Sä olit siis ilmeisesti nyt lähdössä kotiin" hoitaja sanoi ensimmäiseksi. Vastasin, etten varmaan voi lähteä, kun Kasper ei voi jäädä tänne. Ilmaisin huoleni siitä, että kukaan ei seuraa poikani vointia eikä tiedä jos hänelle tulee joku hätä. Epilepsiakohtaus ei välttämättä näy sykkeessä tai saturaatiossa suoraan, joten kukaan ei tajuaisi tulla paikalle. Hoitaja lohdutti mua esimerkiksi sillä, että yövuorossa oli tosi hyvä miehitys ja he keskittivät aina eniten energiaa niihin lapsiin, jotka olivat yksin yötä osastolla. Laitettiin myös itkuhälytin huoneeseen, jolloin itkuun voitiin reagoida heti. Hoitaja myös lupasi käydä usein Kasperin luona yölläkin. 

Olin osastolla vielä sen aikaa, että poika nukahti ja lähdin sitten rättipoikkiväsyneenä kotiin. Nukuin pitkästä aikaa kunnon yöunet, 9 tuntia putkeen. Aamulla olin kuin uudestisyntynyt.

Kasper oltiin sitten tänäaamuna kotiuttamassa hyvävointisena. Takapäivystäjäkin (joka sattuu olemaan meidän hoitava urologi) kävi katsomassa ja Kasper oli silloin hyvävointinen ja rauhallinen. Toki sitten 5 minuuttia hänen lähtönsä jälkeen alkoi kova kipukohtaus, jota todistamaan saatiin onneksi päivystävä lääkäri. Hän purki heti kotiinlähtökäskyn ja totesi, ettei nyt saa antaa suun kautta mitään hetkeen. Selvityksen alle siis jäi, miksi edelleen kiinteä sose (hedelmäsose) aiheuttaa Kasperille niin kovan tuskan.

Tänään päivällä pojan vointi vaihteli. Välillä hän oli todella kivulias, ja välillä voi olosuhteisiin nähden hyvin. Katsotaan nyt mitä yö - ja huominen päivä ja aamu tuovat tullessaan. Vähän on poika myös yskänen ja räkänen, mutta uskoisin ongelman nyt olevan enemmänkin kirurgisella puolella - siellä masun toiminnassa.

Nyt musta tuntuu että mä olen kaikkeni antanut.. Musta ei ole kestämään enää yhtään takapakkia, enkä mä todellakaan koe ansaitsevani yhtään enempää paskaa niskaan. Mä vaan toivon että tää tilanne kohta helpottaa ja saataisi olla edes pari päivää - jopa viikko putkeen kotona. Helmikuulle on suunniteltu lukuisia sairaalakäyntejä milloin kardiologille, silmälääkärille, ortopedille ja milloin millekin lääkärille.. Mutta ne ovat vain poliklinikkapäiviä ja niistä selviää vielä suhteellisen helpolla. 

Toivoisin takaisin iloista, jokeltelevaa, energistä ja hyväntuulista lastani. Siitä on jo vähän aikaa, kun poitsu on voinut sen verran hyvin, että olisi voinut olla huoletta kotona.

Huoli.. Äidin pahin vastus. Kova stressi ja ahdistus. Kukaan äiti - tai isä - ei haluaisi jatkuvasti olla huolissaan lapsensa voinnista. Se on lamauttavaa ja masentavaa. Ehkä jokupäivä voi olla huoleton - tai edes vähän vähemmän huolissaan.

Ja näin lopuksi, muttei missään nimessä vähäisimpänä, sain ihanan piristävän haasteen Maijulta mahtavan ja koskettavan Meriannen mielessä-blogin äidiltä.



Säännöt
ovat yksinkertaiset:
– Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
– Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
– Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia.

Minä haluaisin ilahduttaa
Heiniä Kasvukausi - blogista
Ja pitää meidän ilahduttaa myöskin takaisin Maijua ja EL-pikkuista vaikka haastoivatkin meidät :)

<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti