In Memory: Isä 1958-2012

Isäni kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi 2 vuotta. Kaksi pitkää ja puuduttavaa vuotta. En ole oikein vielä koskaan purkautunut mistään, mikä liittyy kaipauksesta isään, ja ajattelin nyt vuosipäivän vuoksi jotain kirjoittaa.

Oli marraskuun 4.päivä, sunnuntai, 2012. Oli pimeää ja satoi muistaakseni vettä. Aamulla kävimme tyttöni kanssa kirkossa. Tässä mainittakoon, ettemme joulukirkkoa lukuunottamatta lähes koskaan käy kirkossa. Aamulla tuli jotenkin kuitenkin sellainen tunne, että mennäämpäs. Tyttö oli tuolloin todella kiinnostunut uskontoon liittyvistä asioista ja kirkossa oli myös lasten pyhäkoulu samaan aikaan josta neiti oli todella innostunut. Muistan, kun tyttöni yritti selittää jotain ihmeellistä siitä, mitä pahaa jollekin voisi tapahtua, mutten noteerannut asiaa silloin (vasta jälkeenpäin muistin hänen sanansa, nyt tietenkin jo unohtuneet). Jälkeenpäin mietin myös sitä, miksi juuri tänä aamuna lähdimme kirkkoon ja ristimme kätemme läheistemme puolesta.

Illalla vain vähän viiden jälkeen soi puhelin. Soittajani oli veljeni, joka sanoi sanat: "Jenni, isä on kuollut". Mitä ja KUKA ON? Sitä järkytyksen, pelon, ahdistuksen ja ymmärtämättömyyden määrää ei voi koskaan kuvailla. Sitä tunnetta kun koko maailma romahtaa kertaheitolla, eikä silti ymmärrä mitä juuri on tapahtunut. Sitä, mitä oli tapahtunut ja miten kaikki tapahtui, en ole vieläkään kahden vuoden jälkeen valmis sanomaan ääneen, enkä halua sitä käydä läpi, mutta jo tämä kirjoittaminen on uusi alku - uskoisin.

Se päivä oli kaaosta. Ajoimme 400km silloisesta kodista isän luokse Espooseen. Tulevat päivät olivat yhtälailla kaaosta ja helvettiä. Ja seuraavat viikot. Kuolinsyy? Surevat omaiset, työkaverit, läheiset, tuttavat.. Lehti-ilmoitus? Hautajaiset... 

Koin tehtäväkseni järjestää isän hautajaiset ja kaikki isän kuolemaan liittyvät asiat. Toki ihanat sisarukseni auttoivat minua kaikin mahdollisin tavoin, ja yhdessä valitsimme paljon hautajaisiinkin liittyviä asioita. Koin kuitenkin, että halusin surea tekemällä asioita konkreettisesti. Nyt on pakko myöntää, etten olisi silloin oikeasti jaksanut.

Olin todella sairas. Kilpirauhas-ongelmani olivat juuri todettu ja nyt jatkuvasti pahentuneet, ja paino oli laskenut yli 60:sta 37kiloon. Olin anorektikko, joka näki peilistä lihavan ylipainoisen nuoren naisen, joka vihasi itseään. Kävin vaa'alla päivittäin vain todetakseni että JES, taas sata grammaa vähemmän. Söin normaalisti ja normaaliakin enemmän, olin vain fyysisesti niin huonossa kunnossa ettei ravinto imeytynyt minuun. Täyttä liikuntakieltoa oli hankala koiran, lapsen, hevosharrastuksen ja omakotitalon kanssa noudattaa. Silti kaikilla niillä viimeisilläkin voimilla järjestin "pakosti" isäni hautajaiset, johon oli kutsuttu myös suuri määrä isän työkavereita ja yhteistyökumppaneita pelastuslaitokselta.

Ennen hautajaisia en ollut nukkunut 2 yöhön. Hautajaisten aamuna voin todella todella huonosti, ja pelkäsin mitä tilaisuudesta tulee. Jo juhlatilalla paikkoja valmiiksi laittaessa romahdin. Makasin invavessan lattialla ja oksensin, ystäväni kiirehtivät hätiin, pitivät hiuksiani ylhäällä ja pelkäsivät, niinkuin minäkin. Olin hädintuskin tajuissani. Silti jotenkin ponnistin sieltä kirkkoon. Pyysin isäni entistä esimiestä tarkkailemaan minua kirkossa, jos vaikka taju lähtisi. Näin jälkikäteen, on voinut olla vähän "huvittavaa" katseltavaa kun hoipertelen viimeisillä voimilla kirkossa ja yritän tervehtiä kaikki saapuvat vieraat. Kirkossa vieressä istuvat joutuivat tökkiä minua, että pysyin hereillä. Siinä ei enää ollutkaan mitään huvittavaa.

Kirkon jälkeen seurasimme kuinka pelastuslaitoksen ja vapaapalokuntien kunniakulkue muisti Isää ja omaisia. Se oli yksi upeimmista kokemistani hetkistä.

Vihdoin pääsimme juhlatilalle. Muistan sieltä jotain. Sen, että olen laulanut isän muistoa varten harjoitellun kappaleen Kaija Koo - Kylmä ilman sua. Jälkikäteen kun katson itseäni, olen aivan järkyttävän näköinen. Mullei ollut kun luita, hädintuskin enää niitäkään. Olin aivan täysin lauta, nälkiintyneen ja sairaan näköinen. Silti mä pinnistin, hittovie vaikka viimesillä voimilla ISÄN VUOKSI.

Kappaleen jälkeen kävin halaamassa sukulaiset ja kerroin että en kykene tähän enää. Sain "lepopaikan" seurakuntatilan taukohuoneesta. Makasin siellä, ja vieraana olleet ambulanssikuskit soittivat minulle apua. Ambulanssi tuli ja vei Jorviin. Mulle luvattiin, että muistotilaisuus pidettäisi loppuun kunnialla, ja kuvista/kertomuksista päätellen niin kävikin. Kiitos siis vielä, kaikille niille ihmisille jotka kunnioittivat isäni muistoa, Jorvin porukka, Länsi-Uudenmaan pelastuslaitos, pääkaupunkiseudun VPK:t, sukulaiset, ystävät ja kaikki läheiset, lukuisat yhteistyökumppanit ja entiset työkaverit. 

Jorvissa mä itkin. Mua vitutti ja ahdisti, mä romahdin kesken mun elämän tärkeimmän päivän. Mä en kyennyt jaksamaan loppuun asti ja koin siitä suurta syyllisyyttä.

Toisaalta olin helpottunut. Pystyin sulkemaan silmät ja sanomaan että mullon ihan hiton paha olo. Auttakaa mua, tehkää mitä vaan ja antakaa mun nukkua.

Siitä alkoi mun paraneminen ja sairauden hoitokin saatiin paremmalle tolalle, jolloin painoakin alkoi tulemaan hitaasti takaisin.

Voi isä, kun tietäisit mitä kaikkea sun poismenon jälkeen on tapahtunut. Mun on tehnyt niin monta kertaa mieli soittaa sulle ja kertoa kuinka paska tää maailma on. Tiedän, että oisit saanut mun päivän paremmaksi joka kerta. Oon kuunnellut sun lempibändin YÖn biisejä muistellen miten ihana niitä oli kuunnella yhdessä. Oon jatkanut erikoiskolikoiden keräämistä, vaan siks että säkin rakastit sitä. Kun kylmä pakkaspäivä koittaa, mä puen verkkareiden alle sun vanhat harmaat pitkikset. Ne on ehkä vähän isot ja kamalat, mutta ne on just siks niin ihanat. Kun mä katson mun lapsia, mä nään niissä niin paljon myös sua. On ihan hiton epäreilua, ettet sä nää mun lasten kasvavan. Sä et koskaan nää kuinka hiton rankkaa mulla on just nyt etkä päässyt lohduttamaan mua niillä vaikeilla hetkillä.

 Mulla on isi iso ikävä sua. 

Kun meen tänä yönä nukkumaan, tuuthan mun uneen. Varjelethan ikuisuuden mun kahta elämän tärkeimpää, mun rakkaita lapsia. Ota mun kädestä kiinni kun mulla on vaikeaa ja anna rohkeutta ja jaksamista. Yön jälkeen tulee aina uusi aamu. Mä uskon, ja toivon että sä tiedät. Sä tiedät nytkin kuinka paljon sua kaipaan ja uskon että säkin kaipaat meitä, ihan tosi tosi paljon.

"Mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Niin kylmä ettei sillä ole määrää. Ja mulla on niin kamalan kylmä ilman sua. Teinkö jotain väärää? Mulla on niin kylmä ilman sua.

Mulla on niin kivinen tie ilman sua. Auki haavat sielusta se hiertää. Enkä siltä ulos pääse ilman sua. Ympyrää se kiertää. Kivinen on tieni ilman sua. 

Mulla on niin syvä vesi ilman sua. Virrat tummat minua ne ohjaa. Liian pahoja on sen pyörteet ilman sua. Ei jalat ota pohjaan. Syvä on se vesi ilman sua.

Mulla on niin iso ikävä sua. Sade kylmä sisälleni hakkaa. Ja mulla on niin kova ikävä sua. Muu olemasta lakkaa. Ikävä on mulla ilman sua. Eikä mulla ole mitään ilman sua."

.Kaija Koo- Kylmä ilman sua.

Lupaan. Huomenna kun käyn haudalla, poistan sun puhelinnumerot mun osoitekirjasta ja aloitan "uuden vaiheen" mun elämässä ja surutyössä. Ehkä vihdoin ymmärrän soittamisen sijasta kertoa asiat sinulle sinne, missä tällä hetkellä olet.